Kanalinnutko vai kanahaukat häviävät?

Tapio Niemi

Kanalinnutko vai kanahaukat häviävät? 

Abstract:

This paper deals with goshawk (Accipiter gentilis) and grouse (Bonasa bonasia, Tetrao tetrix) predator-prey relationship in Western Finland. The study aims to show that the Goshawk has been able to keep predation high even though the grouse have declined for other reasons. The main event upsetting the balance is strong forest harvesting since the 1960's. Increase of openings in forest makes it easier for goshawk to catch a prey and more difficult for grouses to hide. When abundance of grouse is low, Goshawk can utilize other prey species and keep its own density comparatively high.

Diagram 1 (Kaavio1): Metsänvilely ja teerikanta:Forest harvesting and abundance of Tetrao tetrix

Diagram 2 (Kaavio2): Age groups of trees/v in forest/% in 1950´s and 1970's.

Diagram 3 (Kaavio3): Size/ha of nesting habitat of Goshawk, Accipiter gentilis in 2000-2002 material, n=42

 

Aika kultaa muistot. Ennen oli kaikki paremmin. Kesät olivat lämpimämpiä, talvet lumisempia. Ennen metsät aukenivat suoraan kotiovelta sankkoina, kutsuvina, täynnä salaisuuksia.

Muistan jotain 60-luvusta. Muistan kellarissa roikkuvat riistaniput, naakimiset kanalintuhaukuille, jännityksen, joka ennen laukausta kyllästi ruskaisen metsän, peitellyn riemun metsästäjäin kasvoilla. Silloin vielä oli metsissä lintuja. Heikompia vuosia seurasi huippuvuodet, aina 70-luvun lopulle saakka. Sitten kanalintukannat romahtivat pysyvästi. Metso rauhoitettiin moniksi vuosiksi. Se ei koskaan palannut. Mitä todella tapahtui?

Oma hypoteesini on selvä. Tehometsätalouden pirstaleiksi jauhama metsä ei enää tarjoa elinmahdollisuuksia samalle kanalintumäärälle. Kanahaukan ja kanalintujen välinen, vuosisatojen aikana kehittynyt kauhun tasapaino on metsähakkuiden seurauksena särkynyt ja asettunut uudelle alemmalle tasolle. Metsän avartuminen ja reunan lisääntyminen ovat suosineet kanahaukkaa ja muita petoja kanalintujen kustannuksella.

Kanalintukantojen taantumisella ja tehometsätalouden alkamisella 60-luvulla on voimakas ajallinen korrelaatio. Suomen metsäteollisuus laajeni 1950- ja 1960-luvuilla nopeasti. Teollisuuden piirissä syntyi pelko puupulasta. Kaikki metsät haluttiin saattaa peltojen tapaan tehometsätalouden piiriin. Sato korjattiin hakkaamalla paljaaksi. Mitä suurempi aukko, sen parempi. Ns. poimintahakkuu eli harsinta oli ehdottomasti kiellettyä. Siitä saattoi saada syytteen metsän hävittämisestä! Luontaisen uudistamisen sijaan metsä uudistettiin yleensä istuttamalla. Mäntyä suosittiin, jopa tuoreissa kangasmetsissä. Ennen istutusta maapohja oli luonnollisesti aurattava tai mätästettävä. Mikäli luontaiset lehtipuuvesat kaikesta huolimatta osoittautuivat istutustaimia elinkykyisemmin, lehtipuusto hävitettiin tehokkaammin lentoruiskutuksin. Metsäojituksen ja lannoituksen määrät kasvoivat ennennäkemättömiksi. Jopa karuja avosoita vedettiin täyteen syviä viemäreitä puunkasvatuksen kiihkossa.

Tätä MERA-ohjelmien kultakautta kesti 1970-luvun puoliväliin saakka.  Sen seurauksena metsäluonto koki runsaassa kymmenessä vuodessa ympäristömuutoksen, johon sillä ei ollut mitään mahdollisuutta sopeutua. Kaaviossa 1 on esitetty  metsänviljelyn (lue: aukkohakkuiden) kehitys 1950-1994-luvuilla, lähteen 2 mukaan (Hoffrén 1996) sekä  teeren kannanmuutosindeksi laskettuna lähteen 3 mukaan (Väisänen ym. 1998). Kaaviosta paljastuu selkeästi metsänviljelyn räjähdysmäinen kasvu 1960-luvulla sekä teerikantojen samalla vuosikymmenellä alkanut jyrkkä alamäki. Sama suuntaus näkyy myös metson ja pyyn kannoissa. Viimeisimmän lintuatlaksen mukaan teeri, pyy ja metsokannat ovat pienentyneet 50-70 % 1960-luvun tasosta (Väisänen ym. 1998).

Kaaviossa 2 on esitetty Länsi-Suomen metsien ikäluokkajakauma 1950-luvulla ja 1970-luvulla, lähteen 1 mukaan (Metsähallitus 1997). Kaavio paljastaa selkeästi metsissä 1960-luvulla tapahtuneen nopean nuorennusleikkauksen. 1950-luvun vanhoihin metsiin painottuva jakauma vaihtui taimikkopainotteiseksi 1970-luvulle tultaessa.

Kanahaukkakanta on metsäluonnon mullistuksista ja aikaisemmasta vainosta huolimatta pysynyt varsin vakaana. Vielä 1980-luvun alkupuolella seuranta-alueellani pesi  3-6 paria 100 :llä. Reviirikäyttäytymisen ansiosta kanahaukan keskitiheys 1960- ja 1970-luvulla on oletettavasti ollut samaa luokkaa tai hieman korkeampi. 1980-luvun ajoista tähän päivään kanahaukkakannat vaikuttavat hieman taantuneen. Tosin vieläkin on tiedossani useita ruutuja, joista löytyy vuosittain 3-4 pesivää paria siitäkin huolimatta, että komppausintensiteettini on parissakymmenessä vuodessa saattanut hieman laskea. Pesimättömän kannan osuutta on vaikea arvioida. Oletettavasti ympäristömuutokset ja ravintopula ovat iskeneet kaikkein  voimakkaimmin juuri tähän reservihaukkapopulaatioon. 1980-luvun lopulla tapahtunut kanahaukan täysrauhoitus on ehkä osaltaan kompensoinut tilannetta.

Kanahaukka saalistaa valoisissa metsissä ja metsänreunoissa. Toisinaan sen näkee viilettävän runkojen välissä vain parin metrin korkeudella. Välillä tähystetään sopivaa saalista suon tai hakkuuaukon laitamilla. Puuston suojasta tehdään nopea yllätysisku aukon varis- tai teeriparveen. Metsäaukkojen lisääntyminen, harvennushakkuut ja alispuuston raivaus ovat eittämättä helpottaneet kanahaukan saalistusta.

Myös pesimäpaikkansa kanahaukka löytää Länsi-Suomessa lähes poikkeuksetta vanhoista kuusimetsistä. Pesä myös rakennetaan yleensä  kuuseen. 118 pesän aineistossani on vain 4 koivupesää ja 1 haapapesä. Vanhojen kuusimetsien suosiminen on jossain määrin epäselvä asia. Kanahaukka ei rakenna pesäänsä metsän vankkarakenteisimpaan puuhun. Pesäpuun valintaan vaikuttavat muut tekijät. Myös kanahaukan pesämetsät ovat viime aikoina supistuneet niin pieniksi, että niiden merkitys saalistusmaana on mielestäni vähäinen. Muutamat haukat pesivät nykyään menestyksellisesti alle hehtaarin metsäkuvioissa. Tyypillinen pesämetsä on seuranta-alueellani nykyään 2-5 ha, kuten kaaviosta 3 ilmenee (silmänvarainen ja kartta-aineistoon perustuva luokittelu).

Ydinreviirien koot ovat hakkuiden seurauksena voimakkaasti supistuneet 1980-luvulta tähän päivään. Muutamat reviirit on käytännössä hakattu asuinkelvottomiksi.

Kanalinnut ovat kanahaukan pääravintokohde. Riistantutkimuksen eräiden arvioiden mukaan kanahaukka käyttäisi vuosittain n. 40% pyykannoista, n. 35% teerikannoista ja n. 5% metsokannoista. Vanhat metsokukot ovat kanahaukalle selvästi liian suuria, metsopoikueet pitkälle syksyyn sen sijaan  sopivankokoista saalista. Olen viime aikoina kiinnittänyt huomioita  metsonsoitimiin kanahaukkareviireillä. Tällä hetkellä useasta kanahaukkametsästä  löytää merkkejä myös soivista metsokukoista. Ilmiö saattaa johtua lajien hakeutumisesta samanlaisiin biotooppeihin, jotka tehometsänhoidon seurauksena ovat käyneet vähälukuisiksi. Toisaalta on myös niin, että soitimelle pyrkivä hullunrohkea koppelo antaisi helpon ja tuhdin lisän kanahaukkanaaraan keväiseen ravintotalouteen. Metsokannoille koppeloiden saalistus on sen sijaan erittäin  haitallista.

Kaiken kaikkiaan kanahaukka näyttää pärjänneen metsäympäristön voimakkaassa muutoksessa huomattavasti kanalintuja paremmin. Muiden ravintokohteiden käyttö on mahdollistanut kanahaukan selviämisen. Vähentyneet kanalinnut kanahaukka on korvannut mm. varis- ja lokkilinnuilla, oravilla ja myyrillä. Samalla saalistuspaine kanalintuja kohtaan on koko ajan pysynyt voimakkaana. Mielestäni tähän viittaa myös kanalintukannoissa aikaisemmin havaitun syklisyyden lähes täydellinen häviäminen. Koska peto pystyy, muita saaliskohteita hyödyntämällä, pitämään saalistuspotentiaalinsa korkealla, se pystyy hyvin nopeasti siirtämään resurssejaan kasvuun lähtevään saalislajiin. Metsien aukkoontuminen ja reunan lisääntyminen on suosinut saalistajaa saaliin kustannuksella. Sopivien suojametsien määrä on vähentynyt. Vaikka saalislajin tiheydet ovat laskeneet, todennäköisyys löytää saalis ei ole pienentynyt. Asia korostuu kesällä, kanalintupoikueiden vielä ollessa koossa. Metsäsaarekkeista kerran poikueen löydettyään peto voi helposti etsiä sen uudestaan ja käyttää ravinnokseen koko pesyeen.

On kiistanalaista, pystyykö peto pitemmällä aikavälillä säätelemään saalislajin kantaa. Kouluekologiasta väitteelle ei löydy liiemmälti tukea. Useammin löydetään kytkentä toiseen suuntaa: pedon kanta riippuu saalislajin tiheydestä. Asiaa on pyritty selvittämään poistokokein. Tietyltä alueelta poistetaan tietyn lajin petoyksilöt. Poiston vaikutukset saalislajin tiheyksiin selvitetään tämän jälkeen. Tulokset eivät yleensä ole olleet kovin dramaattisia, koska kannanvaihtelun säätely luonnonpopulaatioissa on hyvin monipuolinen ja verkottunut. Yhden saalistajan poistuessa muut pedot  alkavat hyödyntää vapaantuneita ravintovaroja, kannan sisäisten säätelymekanismien vaikutus kasvaa jne. Vapautunut resurssi ikään kuin jyvitetään uudestaan. Eri tekijöiden painotuserot ovat vaihdelleet  tutkijoidenkin parissa eri aikoina. Milloin korostetaan petojen merkitystä, milloin talviravinnon riittävyyttä tai soidinpaikkojen säilyttämistä.

Tosiasia on, että ympäristön kantokyky on muuttunut. Nykymetsässä kanalintuja ei enää voi olla yhtä paljon kuin joskus aikaisemmin. Vaikka syyt ovat moninaiset, peto-saalissuhde kanalintujen poikasvaiheessa on mielestäni eräs tärkeä vaikutusmekanismi etsittäessä kytkentää metsäympäristön muutoksen ja kanalintukantojen häviämisen välillä.

Kanahaukat ovat metsästäneet kanalintuja täällä ennen meitä. Riistaa riitti kaikille siitä huolimatta.1960-luvulla peto ja saalis lähtivät etsimään uutta tasapainotilaa. Kanalintukannat ovat romahtaneet. Kanahaukatkin ovat vähentyneet mutta vähemmän.

Kirjallisuus/Lähteet:

1.      Metsähallitus 1997: Länsisuomen alueen luonnonvarasuunnitelma. - Oy Edita Ab, Helsinki.

2.      Hoffrén, J. 1996: Metsien ekologisen laadun mittaaminen. – Oy Edita Ab, Helsinki.

3.      Väisänen, R.& Lammi, E.& Koskimies, P. 1998: Muuttuva pesimälinnusto. – Otava, Keuruu.