1.1.2020. Vuosi vaihtunut. Sää ei. Pari astetta lämmintä, kohtalaista tuulta. heikkoa sadetta. Ajelen vielä pimeässä Huidankeitaalle. Lunta ei missään. Rynkästen tie peilijäässä. Välillä auto käy poikittain tien toisessa laidassa. Pääsen kuitenkin perille.
Suo avautuu harmaana uuteen vuoteen. Allikoissa on jonkinlainen jää. Tuskin kestää kulkijaa. Eikä innosta kokeilla. Tiirailen tornilla jonkin aikaa. Merkitsen ajaksi 9:15-9:45. Luonto vaikuttaa kuolleelta, odottavalta. Kohta se muuttuu. Mieleeni tulee vanhoja reissuja. Kevätaamujen äänten kakofonia. Kurkien trumpetit, joutsenten joiku.Monet kerrat on täällä laskettu lintuja, merikihu lensi ylitse, kun katsoin ulos teltasta. Se oli 80-luvun alkua. Kaikki muu on sen jälkeen muuttunut. Tämä suo ei. Siksi tänne on aina mukava tulla. Ei ole korppiparikaan vielä lennossa. Käännyn takaisin. Paluumatkalta pari kertaa urpiaisen lentoääntä ja tiasparven aamuääniä kaukaa.
