Kanahaukan pesäpaikan valinta ja pesäpaikka-analyysi

 Abstract:
 Nest site selection of Goshawk (Accipiter gentilis) 

Goshawk (Accipiter gentilis) nest site selection and measurable properties of nesting forest and trees were studied in Satakunta, Western Finland 1994-2015. Measured variables can be seen in Table 1.

Goshawk selects old spruce dominated forest to her nest sites. Most important variables are height of trees, diameter of stems, canopy percentage and sufficient openness of a forest. Nest is usually located in the middle of a tree, a little above from first green foliage branches. In a tree Goshawk prefer places  where several support branches or some kind of branch deformity. Furthermore Goshawk willingly exploits nest of other species like Common Buzzard or Honey Buzzard.

The results are presented in more details in tables below.

Sitä metsää, johon kanahaukka 2000 vuotta sitten leimautui, ei enää ole.
Monet myöntävät etsineensä. 
Jotkut väittävät löytäneensä. 
Eräät näkevät siitä unta. 
Eräät pelkäävät. 
Muutamat eivät enää välitä. Haluavat muuttaa kaikki rahaksi, ennen kuin maailma loppuu. 
Kanahaukat sopeutuvat. 

Kanahaukkametsä, metsä johon polut päättyvät. Ilmansuunnat sulautuvat. Hiljaisuus halkaisee tärykalvot. Ikikuuset kietovat menneisyytesi vihreään vaippaan, irti siitä todellisuudesta, jota et uskalla kohdata. Olet piilossa. Sitten auringonsäde lehvien lävitse lävistää sydämesi. Olet löytänyt itsesi. Et voi enää paeta.

Yleistä, selvityksen tavoitteet

Tutkimuksen päätavoitteena oli selvittää kanahaukan pesäpaikan valintaan vaikuttavia kriteereitä. Etsiä mitattavia ominaisuuksia, jotka selittävät kanahaukan pesäpaikan valintaa sekä pyrkiä kuvaamaan pesäpaikka kvantitatiivisesti ja kvalitatiivisesti. Tarkoituksena oli kuvata nimenomaan pesäpaikkaa pistemäisenä kohteena, ei koko metsää. Tästä syystä otoskoot valittiin pinta-alaltaan pieniksi. (Selvitys perustuu valmisteilla olevaan väitöskirjatyöhöni)

Kanahaukka on selväpiirteinen reviirilintu. Kanahaukan reviirikoko vaikuttaisi olevan vakio eri alueilla (Niemi, Haukkamettas, 2014).

Osa pesäpaikoista jää tutkijoilta löytymättä. Mikä on todellinen pesintätiheys? Tätä on pyritty selvittämään otos-tyyppisellä tarkastelulla (Niemi, Haukkamettas_4, 2013).

Mikä on sitten kanahaukkakannan todellinen tiheys verrattuna pesimäkantaan? Kanahaukan kokonaiskanta tietyllä alueella on ilmeisesti vakaampi kuin pesimäkanta (Niemi, Haukkamettas_3, 2013).

Emojen ikä vaikuttaa voimakkaasti pesintämenestykseen. Populaatiotiheys toisaalta vaikuttaa pesinnän aloittavien naaraiden ikään (Kruger O. , 2005).

Pyytä (Bonasa bonasia) on pidetty kanahaukan tyypillisenä saalislajina. Kanahaukan ja pyyn kannanvaihtelun dynamiikkaa, ja peto-saalis-suhdetta yleensä, on selvitetty eri tutkimuksissa (Niemi, Haukkamettas_1, 2013). 60-luvulla alkaneet avohakkuut ovat voimakkaasti heilauttaneet peto-saalis-asetelmaa. Kanalintujen ja kanahaukan välillä vaikuttaa kauhun tasapaino. Molempien on sopeuduttava. (Niemi, Haukkamettas, 2011).

Yksi keino reagoida ravintotilanteen vaihteluun on voimakas sukupuolidiformia. Tätä on selvitetty mm. Gotlandin saarella (Penteriani, 2013)

On todettu että kanahaukkakannoissa saattaa esiintyä vaihtelua melko pienilläkin alueilla, johtuen ilmeisesti ravintotilanteen vaihtelusta (Niemi, Haukkamettas_2, 2015).

Varttuneiden metsien vähetessä hyvistä pesämetsistä ja pesistä syntyy kilpailua muiden petolintujen välillä. Kanahaukka yleensä selviää voittajana hiirihaukan ja mehiläishaukan kanssa (Niemi, Haukkamettas_3, 2013). Aikaisemmin aloittavat viirupöllö ja lapinpöllö ovat vaikeampia haastajia. Henkilökohtaisesti en ole otteluita päässyt toteamaan. Joskus on kanahaukan pesältä löytynyt syödyn viirupöllön luut. Joskus viirupöllö ja kanahaukka ovat pesineet sopuisasti vaihtopesissä vierekkäin, 100 metrin välein. Lisäksi sain vaikutelman, että kanahaukka olisi käynyt varastamassa metsämyyriä viirupöllön pesältä!

Kilpailutilannetta hiirihaukan kanssa on tutkinut Gruger Saksassa (Kruger O. , 2002)

Kanahaukan pesämetsät vetävät puoleensa tiettyjä ”indikaattorilajeja”. Esimerkiksi järripeippojen on todettu hakeutuvan kanahaukan pesien lähelle (Niemi, Haukkamettas, 2001), (Niemi, Haukkamettas_2, 2013).

Kanahaukan aggressiivinen käyttäytyminen pesällä on harvinaista. Osa emoista on hyvin hiljaisia. Käyttäytyminen pesällä ihmistä kohtaan on varmaankin ollut voimakkaan valintapaineen alaisena. Aggressiiviset yksilöt on yksinkertaisesti ammuttu. (Niemi, Haukkamettas_1, 2015).

Tärkeä yksittäinen tekijä kanahaukan pesämetsän valinnassa näyttää olevan olemassa oleva pesä tai pesäalusta. Olemassa oleva pesä tai pesäalusta kertoo kanahaukalle paikan laadukkuudesta ja turvallisuudesta (Niemi, Haukkamettas_3, 2015)

Tutkimusalue

Tutkimusalue sijaitsi Pohjois-Satakunnassa seuraavien kuntien alueella: Pori, Lavia, Kankaanpää, Honkajoki, Karvia, Siikainen, Merikarvia, Pomarkku, Noormarkku.

Mitatut pesäpuu-, pesä- ja ympäristömuuttujat

Analyysiin valittiin vain luonnontilaisia pesiä, ei pesäalustoja. Mitatut muuttujat on esitetty taulukossa 1. Pääosa mittauksista on vuodelta 2013. Osa mittauksista on suoritettu jo 1990-luvulla. 1990-luvuilla suoritetuissa mittauksissa oli jonkin verran pienempiä relaskooppialoja, verrattuna 2013 suoritettuihin mittauksiin. Erojen syitä ei tässä yhteydessä tarkemmin analysoitu.

Table1. Mitatut muuttujat, List of measured variables

B. Pesäpuuanalyysi. Mittausmenetelmät ja tulokset

B1. Puulaji

Mitatusta aineistosta 58 pesää sijaitsi kuusessa, kolme koivussa, viisi männyssä, yksi haavassa ja yksi tervalepässä. Alueelta kerätyssä pesäaineistossa kuusen osuus pesäpuuna on n. 90%, joten tähän tutkimukseen oli valikoitunut muita kuin kuusipesiä hieman keskimääräistä enemmän.

B2. Pesäpuun pituus

Pesäpuun pituus määritettiin kulmamittauksena 0.5 metrin tarkkuudella

Pesäpuun pituuden keskiarvoksi koko aineistossa tuli 25.5 m (n=69, sd=3.38,min=17, max=33). Pesämetsikön keskivaltapituus oli vastaavasti runsas 23 m. Kanahaukka siis valitsi pesäpuukseen selvästi metsikön kookkaimpia puita.

B3. Rinnankorkeusläpimitta

Rinnankorkeus tarkoittaa 1.3 metrin korkeutta maanpintatasosta (tarkemmin metsänmittausohjeissa). Mittaus suoritettiin kehämittauksena mittanauhalla, 1 cm tarkkuudella. Siitä määritettiin läpimitta jakamalla se piillä.

Myös rinnankorkeusläpimitaltaan pesäpuut lukeutuivat metsikön järeimpiin. Pesäpuun rinnankorkeusläpimitan keskiarvoksi koko aineistossa tuli 41 cm (n=69, sd=8.29,min=28, max=71). Valtapuiden keskiläpimitta pesämetsikössä (F6) oli vajaa 30 cm. Hajonnasta johtuen ero ei kuitenkaan ollut tilastollisesti merkitsevä (t-testi).

B4. Pesän etäisyys maasta

Pesän etäisyys määritettiin kulmamittauksena 0.5 metrin tarkkuudella tai laskemalla mittanaru pesältä.

Pesän etäisyys maasta oli keskimäärin 12.7 m (n=69,sd=2,36, min=8, max=19).  Pesä oli siis noin puolen metrin tarkkuudella pesäpuun puolivälissä.

B5. Pesän ilmansuunta

Pesän ilmansuunta määritettiin suuntavektorilla puun keskipisteestä pesän keskipisteeseen pää- ja väli-ilmansuunnittain.

Omista ennakkokäsityksistä riippumatta pesän ilmansuunnalla ei näyttänyt olevan suurtakaan merkitystä pesäpaikan valinnassa. Pesä oli lähes yhtä usein pohjoiseen kuin eteläänkin, tai itään kuin länteen.

Diagram B6.Pesän orientoituminen ilmansuuntiin, Compass point of nest

B6. Tuore oksa

Alimman elävän oksan korkeus määritettiin kulmamittauksella 0,5m tarkkuudella. Oksa tulkittiin alimmaksi, mikäli sitä seuraavalla metrillä oli vähintään 2 kpl lehdellistä tai neulasellista oksaa.

Ensimmäinen tuore oksa löytyi keskimäärin 9.22 m korkeudelta (n=31,sd=4,56, min=1.5, max=19,5). Pesämetsikössä (F5)  tuore oksa oli keskimäärin 6.6 m:n korkeudella. Pesä oli puolestaan n. 3.5 m korkeammalla kuin tuoreiden oksien alkamiskohta.

B2-B6. Latvuskerroksen pituus

Latvuskerroksen pituus määritettiin puun pituuden (B2) ja alimman tuoreen oksan (B6) erotuksena.

Latvuskerroksen pituus oli keskimäärin 17.9 m (n=25,sd=3,89, min=10.5, max=25.5).

                     

B7. Pesä aukkoon päin

Selvitettiin silmämääräisesti onko pesäpuun edessä vähemmän puita kuin takana ja sivuilla. Havainnot luokiteltiin seuraavasti: aukkoon päin, pois aukosta, ei eroa.

Lähtökohtana oli hypoteesi, että pesän puolella olisi enemmän lentotilaa. Tälle ei mittauksessa saatu selvää tukea. 75%:ssa pesistä (n=16) ei voitu havaita eroa puolten välillä. Tosin yhtään pesää ei merkitty pois aukosta- luokkaan.         

B8. Pesäpuoli oksaisuus

Selvitettiin silmämääräisesti onko pesän puolella enemmän oksia kuin takana ja sivuilla. Havainnot luokiteltiin seuraavasti: oksainen, ei oksainen, ei eroa.

Selvityksen mukaan pesän puoli oli keskimäärin oksaisempi. Vain 43 % tutkituista pesistä (n=16) sai luokituksen: ei eroa. Loput 57 % merkittiin oksaisemmalle puolelle.

Table B. Pesäpuutiedot, Nesting tree data

C. Pesän tiedot

C1-3 Pesän korkeus, leveys, syvyys

Pesän korkeus (C1) mitattiin alimmasta tukioksasta pesän yläpintaan, senttimetrin tarkkuudella.

Pesän leveys (C2). Pesän ulkokehän halkaisija pesän keskipisteen kautta kohtisuoraan pesän syvyyttä (C3) kohti, senttimetrin tarkkuudella.

Pesän syvyys (C3). Pesän ulkokehän halkaisija pesän keskipisteen ja rungon keskipisteen kautta kulkevalta suoralta, senttimetrin tarkkuudella.

Kanahaukan pesän koko oli mittausten mukaan keskimäärin 40x90x66 cm (KxLxS, n=39). Pesän kokoon vaikuttaa oleellisesti pesän ikä ja tukemistapa. Ensimmäisen vuoden pesät ovat usein hyvinkin pieniä. Pitkään käytössä olleet pesät kasvavat vuosi vuodelta, mikäli pesän pohja pidättää kompostoituvat vanhat risut paikoillaan. Suurin mitattu leveys pesälle tässä aineistossa oli 140 cm. Mittaukset suoritettiin yleensä pesintäajan jälkeen tai sen loppuvaiheessa, jolloin pesäpoikaset olivat usein tiivistäneet pesän kompaktiin kokoluokkaan.

C4-12. Pesän tukemistapa ja tukioksatiedot

Tukioksien lukumäärä/kpl (C4). Tukioksilla tarkoitetaan oksia, joiden päällä pesä kokonaan tai osittain lepää. Kuivien tukioksien määrä (C10) merkittiin muistiin erikseen.

Diagran C4. Tukioksien määrä, Nr of support branches

Tukioksan paksuus (C5) mitataan työntömitalla 5 cm rungosta, millimetrin tarkkuudella.

Tasoero (C6). Etäisyys alimman tukioksan alapinnasta ylimmän tukioksan alapintaan, mm tarkkuudella.

Tukioksien väli (C7). Päätukioksien lateraali etäisyys pesän keskeltä senttimetreinä.

Tukemistavan suhteen (C8) pesät jaettiin neljään luokkaan: 1=normaali, 2=oksasykerö, 3=haara, 4=tuulenpesä. Tulokset näkyvät taulukossa C8.

Diagram C8. Tukemistapa, Support mode of nest

Seisontakorkeus (C9) mitattiin etäisyytenä pesän yläpinnasta ensimmäiseen, pystysuuntaisesti pesän keskikolmannekseen sijoittuvaan yli 0.5 metrin pituiseen oksaan tai haaraan, senttimetrin tarkkuudella.

Tukioksan pituus (C11) laskettiin kohtisuorana etäisyytenä rungosta oksan kärjen kautta piirrettyyn rungonsuuntaiseen viivaan. Pituudeksi merkittiin kahden päätukioksan keskiarvo.

Oksan asento keskeltä (C12). Sillä tarkoitetaan oksan etäisyyttä pituuden mittausviivaan (C11) pisteessä, jossa etäisyys rungosta on 0.5xC11. Jos viivasta alaspäin, luku on negatiivinen, jos ylöspäin, positiivinen.

Kuusella oksakiehkura muodostuu joka vuosi kärkisilmun alla olevista sivusilmuista. Oksien muodostustapa on satunnainen ja perinnöllinen. Siihen vaikuttaa ympäristötekijät, kuten kevään ja edellisen kesän sää. Puun pituuskasvu tapahtuu kasvukauden aikana alkaen yleensä toukokuussa ja päättyen heinäkuussa. Näkyvä pituuskasvu tapahtuu melko lyhyenä ajanjaksona kesäkuussa. Silloin kärkikasvupiste venäyttää puulle säädetyn vuotuisen pituuskasvun. Vahvimmat sivusilmut kasvavat samaa matkaa ja kääntyvät lateraalisesti, muodostaen uuden oksakiehkuran.

Kuusen oksakiehkuraan muodostuu yleensä 3-5 sivuhaaraa. Kylminä kesinä puun vuotuinen pituuskasvu saattaa jäädä vaatimattomaksi, jopa alle kymmeneen senttiin. 50 vuoden päästä ei silmämääräisesti voida erottaa, johtuvatko kiehkuran oksien tasoerot saman kiehkuran oksien kulmaeroista vai toisiinsa sulautuneista, eri vuoden kiehkuroista.

Latvan varteen, kärkikasvupisteen ja sivusilmujen alle kehittyy heikompia sivusilmuja, joista myöhemmin kehittyy heikkoja lyhyitä oksia. Ne helposti kuivuvat ja karisevat pois. Joskus välittömästi kärjen sivusilmujen alle muodostuu vahvoja sivusilmuja, joista kehittyy yhtä vahvoja oksia kuin itse kiehkurasta. Ominaisuus vaikutta olevan voimakkaasti perinnöllinen, jolloin samassa puussa nähdään joka vuosi vahvaa oksanmuodostusta kärkikiehkuran alle. Samassa kiehkurassa näyttää tällöin olevan jopa 12 haaraa.

Oksat kasvat sivulle säteittäisesti, satunnaisen tasaisesti puun eri puolille. Oksakiehkuraa ylhäältä päin katsottaessa kulmat kolmen oksahaaran välillä saattavat satunnaisesti olla esim. 30, 120 ja 210 astetta, normaalin 120-120-120 asteen asennon sijaan.

Syntymänsä jälkeen oksa kasvaa kuten runkopuukin kasvaen pituutta kärkipisteestä ja paksuutta jokaisessa leikkauspinnassa. Joka vuosi oksan kärkipisteessä muodostuu sivuhaaroja. Sivuhaarat haarautuvat edelleen satunnaisuuden ja perintötekijöiden määräämään tahtiin. Jos runko piirretään y-akselille, oksat suuntautuvat x-akselin suuntaisesti ja oksahaarat z-akselin suuntaisesti.

Oksien kulma katsottaessa kiehkuraa sivulta on yleensä positiivinen, siis ylöspäin suuntautunut. Vanhemmiten oksat kääntyvät kasvamaan lähes x-akselin suuntaisesti tai hieman alaspäin. Joillakin kuusilla oksakulma on hyvin voimakkaasti alaspäin kääntynyt. Lapissa negatiivinen oksakulma on vallitseva, mutta samanlaista kuusityyppiä esiintyy harvakseltaan myös eteläsuomalaisissa metsiköissä.

Kuuset samassa metsikössä ovat yleensä enemmän sukua keskenään kuin eri metsiköissä. Tämä pätee niin viljeltyihin kuin luontaisesti syntyneisiin metsikköihin.

Oksan muodostukseen tulee vuosittain häiriöitä. Pakkanen saattaa vioittaa kärkisilmua ja joku sivusilmu ottaa sen paikan (latvan vaihto). Myös oksan kasvupiste saattaa vahingoittua ja aiheuttaa ylimääräistä haaroittumista (oksasykerö). Kasvupisteessä saattaa tapahtua myös perinnöllinen muutos, joka estää pituuskasvua ja lisää haaroittumista (tuulenpesäoksa).

Jos kanahaukat pesivät saman ikäisissä puissa, ne pesivät myös lähes samoina vuosina syntyneillä oksilla.

Tutkimusaineistossa tukioksien määrä oli keskimäärin 4 kpl (n=52), joista kuiviksi oli merkitty n. 4 %. Kaksikin tukioksaa oli eräissä tapauksissa riittänyt. Tukioksat ovat tällöin olleet melko lähekkäin ja kohtalaisesti haaroittuneet. Tukioksien paksuus oli keskimäärin 38 mm (n=37). Laskennasta jätettiin pois neljän pesän oksapaksuus, joissa pesä oli haarassa tai latvanvaihtokohdassa. Tukioksan paksuudeksi oli näissä tapauksissa merkitty 120,120,170 ja 180 mm.

Tukioksien väli oli keskimäärin 25 cm ja tasoero 102 mm (n=40). Tukioksat olivat keskimäärin 212 cm pitkiä (n=19).

Oksan asento keskeltä oli keskimäärin 6 cm positiivinen (n=19). Se vastaa runsaan 3 asteen kulmaa ylöspäin. Käytännössä tukioksien voidaan sanoa olevan keskimäärin lähellä vaakatasoa.

Pesän tukemista oli mittausaineistossa normaali 79 %:ssa pesistä. Sykeröitä, haaroja ja tuulenpesiä löytyi aineistosta n. 7,5 % kutakin.

Vapaata seisontakorkeutta pidetään myös tärkeänä parametrina. Mitatuissa pesissä se oli keskimäärin 80 cm (n=41).

Table C. Pesätiedot, Nest data

D. Relaskooppialat              

Relaskooppi on yksinkertainen, puuston määrän arvioinnissa käytetty mittaväline. Relaskooppiala on niiden puiden lukumäärä, jotka relaskooppi mittauspisteessä hyväksyy. Isommat puut tulevat mukaan pidemmältä. Matemaattisesti relaskooppialaan kuuluvien puiden lukumäärä vastaa puiden 1.3 metrin korkeudelta leikattujen kiekkojen yhteenlaskettua pinta-alaa neliömetreinä hehtaarilla (kertoimen 1 relaskooppi). Kun tiedetään puuston keskipituus, relaskooppia voidaan käyttää puuston keskikuutiotilavuuden arviointiin.

Jokaiselta mitatulta pesältä laskettiin 5 relaskooppialaa. Ensimmäinen pesäpuun juurelta, loput neljä 10 m päästä pesältä pääilmansuuntiin.

Relaskooppialan keskivarvoksi tuli mittauksissa 30 (n=69). Relaskooppialasta lasketut puulajisuhteet olivat: Kuusi 75 %, koivu 8 %, mänty 14 %, haapa 1,75 %, leppä 1 %, raita 0,2 %

E. Ympärysmitat                 

Mittaus kuten rinnankorkeusläpimitta B3. Mitattiin 2 ensimmäistä eteen sattuvaa valta- tai välipuuta pesältä pääilmansuuntiin. Yhteensä mitattiin siis kahdeksan puuta.

Rinnankorkeusläpimitan keskiarvoksi saatiin  29.8 cm (n=69,sd=5.6,min=17.5,max=48.1).

Pesäpuun rinnankorkeusläpimitan keskiarvoksi koko aineistossa tuli 41 cm (B3). Pesäpuut olivat siten selvästi järeimpiä pesäpaikalla tarjotuista.

F. 0.5 Koealat

Yksi 0.5 aarin koeala mitattiin pesäpuun juurelta ja neljä muuta pesältä 10m päästä pääilmansuuntiin. Koealan kehä määritettiin 3.99 metrin kepillä. Koealalta luokiteltiin puuston kerroksellisuus ja peittävyys sekä puulajisuhteet.

F1x: Valta_kpl, Valtapuita (h>0.7xPesäpuu)

F2x: Väli_kpl, Välipuita (0.5<h>0.7xPesäpuu)

F3x: Alis_kpl, Alispuita (2m<h>0.5xPesäpuu)

F4x: Pensas_kpl, Pensaita (0.5m<h>2m)

F5x: Tuore_h, Tuore oksa korkeus, keskimäärin valta-ja välipuista, määritys kuten B6

F6x: Valta_h, Edustava valtapuu/koeala, mittaus kuten B2

F7x: Latvus_peitt, Latvuksen peittävyysprosentti valta ja välipuista. Koealatasoon projisoitujen latvusten ulkokehien pinta-ala vähennettynä alueiden yhteinen osa. Siis aina korkeintaan 100%

F8: Alis_h, Alispuiden keskimääräinen korkeus/m

F9: Alis_%, Alispuiden peittävyysprosentti

Tulosten mukaan pesämetsän kerroksellisuus oli heikkoa. Pensaskerros tyypillisesti puuttui. Vain muutamat pesäpaikat olivat jo kohtalaisesti taimettuneita.

Runkoväli oli keskimäärin 4.4 m (n=69) vastaten n. 680 kpl/ha runkotiheyttä.

Etäisyys ensimmäiseen tuoreeseen oksaan oli keskimäärin 6.6 m. Puuston valtapituus keskimäärin 23.5 m (n=69), ja latvuksen peittävyys keskimäärin 34 %. Pesäpuun tuore oksa oli keskimäärin  9.2 m:n korkeudella (B6) ja pituus 25.5 m (B2).

Table F. 0.5 koealatiedot, 0.5 are plot data

G. Maastotiedot                  

G1. Metsätyyppi                  

Metsätyyppi määritetty pohjakasvillisuuden mukaan seuraaviin luokkiin:

1= Tuore kangas (MT, mustikkatyyppi)

2= Lehtomainen kangas (OMT, käenkaali-mustikkatyyppi)

3= Kuiva kangas (VT, puolukkatyyppi)

4= Korpi tai korpimainen metsä.

Luokittelusta tarkemmin metsätalouden käsikirjoissa

Tutkimusaineistossa 46 pesää luokiteltiin MT-tyyppiin, 20 pesää OMT-tyyppiin ja kaksi korpeen.

G2. Korkeussijoittuminen   

Korkeussijoittuminen pesäpuun välittömässä läheisyydessä määritettiin seuraaviin luokkiin: 1=notko, 2=tasamaa, 3=rinne, 4=kumpareen päällä

Pesät olivat yleensä tasamaalla (60/68). Rinne tai kumpare tuli luokitukseksi vain neljällä pesällä.

G3. Kaltevuus

Kaltevuus pesäpuun välittömässä läheisyydessä kulma-asteina rinteen suuntaan. Merkitystä mikäli G2=3.

Rinteeksi merkityillä pesillä kaltevuus oli vähäistä.  Neljän pesäpaikan kaltevuus oli keskimäärin 4 astetta.

G4. Etäisyys reunaan

Etäisyys lähimpään reunaan mitattiin metreinä.

Keskimääräiseksi etäisyydeksi reunaan tuli 103 metriä (n=67), vaihdellen 10 ja 300 metrin välillä.

G5. Reunan tyyppi

Reunan tyyppi luokiteltiin seuraavasti: 1=hakkuuaukko, 2= pelto, 3=suo, 4=vesistö

Hakkuuaukko hyväksyttiin reunaksi, mikäli se oli yli 10m leveä, yli 3 vuotta vanha ja taimisto alle 10 metristä.

Myös metsitetyt pellot hyväksyttiin, mikäli taimisto alle 10 metristä.

Suon reuna kelpasi, mikäli suo yli 10 metriä leveä ja puusto alle 10 metristä.

Vesistöistä kelpasi myös joki, mikäli yli 10 metriä leveä.

Reunan tyyppi (n=67) jakaantuu aineistossa seuraavasti: 37 hakkuuaukko, 19 pelto, 5 suo, 6 vesistö.

G6. Pesämetsän koko

Pesämetsän koko jaettiin seuraaviin luokkiin: 1=<1ha, 2=1-2ha, 5=2-5ha, 10=5-10ha, 11=>10ha

Aineistosta asettui kyseisiin luokkiin 4, 11, 26, 16 ja 10 pesää. Pesämetsän koko oli siis tyypillisesti 2-5ha.

Table G6. Pesämetsän koko, Area/ha of nestin forest

G7. Etäisyys lähimpään asuttuun taloon

Etäisyys lähimpään taloon mitattiin kartta-aineistosta.

48 pesäpaikkaa mitattiin. Keskimääräiseksi etäisyydeksi tuli 0,82 km vaihdellen 128 metrin ja 2.5 km:n välillä

H. Pohjakasvillisuus peittävyysprosentit, kenttä ja pohjakerros

Table H. Pohjakasvillisuustiedot, Floor vegetation data

Peittävyysprosentit laskettiin 1 m2 näyteruuduista. Jokaiselta pesältä laskettiin viisi ruutua. Ensimmäinen välittömästi pesäpuun juurelta. Lisäksi 4 ruutua 10m päästä pesältä pääilmansuuntiin. Ruutu määritettiin ensimmäiseen vapaaseen paikkaan, missä ei ollut puita eikä pensaita estämässä mittausta. Ruutu mitattiin 4m narulla ja merkittiin tikuilla. Peittävyys määritettiin prosentin tarkkuudella jokaisen lajin tai ryhmän luonnollisesta, lehdellisestä täyspeitosta. Lajin tai lajiryhmän, jota esiintyi ruudulla alle 1%, peittävyydeksi voitiin merkitä 0.5%.

 Näkymä voi olla melko erilainen, vaikka ruudun mustikan, metsälauhan ja sanajalan prosenttiosuudeksi olisi tullutkin sama luku. Mielekkäämpää onkin verrata samojen lajien tai lajiryhmien peittävyyksiä eri ruuduissa. Kenttäkerroksen yhteenlasketuksi peittävyysprosentiksi saattoi tulla yli 100%. Yksittäisen lajin prosenttiosuus ei kuitenkaan voinut ylittää 100%:aa.

Pohjakasvillisuuden jaottelu ja peittävyysprosentit on esitetty taulukossa H. Taulukossa on esitetty myös dominanssi eli kuinka monella pesäpaikalla laji tai lajiryhmä havaittiin.

Taulukossa H4 on esitetty erikseen eri sanikkaislajien ja lajiryhmien peittävyydet.

Table H4. Sanikkaisten peittävyydet, Ferns, Horsetails, Clubmosses

Varpukasveista mustikka on tunnusomainen. Pohjakerroksen peittävyydestä seinä- ja kerrossammal selittivät noin puolet.  Tärkeimpien muiden sammalten peittävyydet on esitetty taulukossa H10.

Table H10. Muut sammalet, Other Mosses

Luokassa muut sammalet (H10) esiintyi yleisesti korpikarhunsammalta ja kynsisammalia. Kosteissa lehtomaisissa metsissä esiintyi yleisesti myös liekosammalta, suikerosammalta ja lehväsammalta.

Table H5.  Heinät, sarat, ruohot; Hays, Sedges, Herbs

Heinistä metsälauhaa esiintyi puolella tutkituissa pesistä. Ruohoista kevätpiippo, käenkaali ja vanamo olivat tunnusomaisimmat. Pallosara oli kohtalaisen yleinen kosteimmilla aloilla. Yksivuotisten, kuivahtaneiden ruohokasvien määrittäminen loppusyksystä oli toisinaan hankalaa. Runsaimmat, helposti tunnistettavat, mielenkiintoiset lajit on esitetty taulukossa H5.

Picture H5. Neliömetrin koeala, 1 m2 plot area for floor vegetation invertory

Monimuuttuja-analyysi

Kanahaukan pesiltä mitatusta aineistosta ajettiin myös pääkomponenttianalyysi. Tutkitut pesät asettuivat pääkomponenteille melko tasaisesti osoittaen aineiston homogeenisuutta tutkittavien ominaisuuksien suhteen. Mukana olleet kaksi mäntypesää asettuivat äärimmäisiksi koordinaatiston sw-neljänneksessä. Joistakin satunnaisista pesistä muodostui piste-pareja, jotka myös silmävaraisesti arvioiden kiehtovasti muistuttivat toisiaan. Ilmeisesti mittausdata oli tuonut analyysiin jotain olennaisia ja oikeita asioita.

Picture 15. Monimuuttuja-analyysi, PCA analysis certain sample of nests

Pesäpaikkatarjonnan testaus

Miten helposti metsästä löytyy kanahaukalla soveltuva pesäpaikka? Asiaa testattiin kymmenessä metsäkohteessa. Metsiköiksi valittiin silmämääräisesti kanahaukalle soveltuvat metsiköt. Lisäkriteereiksi määritettiin tärkeimmät ympäristömuuttujat mittausparametreista D,E ja G. Parametrinkriteerin katsottiin täyttyvän, mikäli todettu arvo asettui väliin mitattu keskiarvo +-keskihajonta.

Testiin hyväksytystä metsiköstä valittiin silmämääräisesti paras hehtaari. Valitun hehtaarin kulmapisteet otettiin pesäpisteiksi. Viides pesäpiste mitattiin valitun hehtaarin keskipisteeseen. Jokaisesta viidestä pisteestä mitattiin neljä apupistettä pääilmansuuntiin. Näihin 25 pisteeseen muodostettiin 0.5ha koeala, josta tarkistettiin jokaisen puun soveltuvuus kanahaukan pesäpuuksi. Kriteereiksi määrättiin tärkeimmät kriteerit mittausparametreista B ja C, mikäli todettu arvo asettui väliin mitattu keskiarvo +-keskihajonta. Arviointi suoritettiin silmämääräisesti. Mikäli yksikin pesintään soveltuva puu löytyi joltakin 25 koealasta, metsikön tulos oli positiivinen.

Yhdeksässä metsikössä kymmenestä löydettiin ainakin yksi kanahaukan pesäpaikaksi soveltuva puu. Näin pesäpuun löytämistä ei voitu katsoa pesintää rajoittavaksi tekijäksi, mikäli kanahaukkametsikkö ylipäänsä pesäreviiriltä löytyy.

Yhteenvetoa

Kanahaukan pesäpaikkakuvauksia on tehnyt mm. Penteriani Italiassa (Penteriani, 1997). Haastavana tavoitteena hänellä oli etsiä pesämetsän kasvillisuusrakenteesta pesäpaikan valintaa selittäviä muuttujia mm. suojelua silmällä pitäen. Mitatut muuttujat olivat samantyyppisiä kuin omassa tutkimuksessani. Tulokset olivat melko yhteneväisiä tämän tutkimuksen kanssa. Tosin sijainti Apenniinien vuoriston pyökkimetsissä varmasti aiheuttaa eroja satakuntalaiseen metsämiljööseen verrattaessa. 

Pesimistiheys Apenniineilla oli 5 paria/100km2. Pesät olivat melko keskellä metsikköä, eivät reunapuissa. Pesän etäisyys maasta oli 17.4m. Pesä sijaitsi melko keskellä latvusta ja selvästi puun puolivälin yläpuolella (69% pituudesta). 

Satakunnassa pesät olivat melko tarkkaan puun puolivälissä, vähän tuoreiden oksien alkamiskohdan yläpuolella. Pesäpuut olivat selvästi pidempiä ja rinnankorkeusläpimitaltaan paksumpia kuin verrokkipuut.

Kanahaukan pesäpaikan valintaa on tutkittu myös Norjassa (Andersen, 2008). Tutkimus oli sikäli poikkeava, että tutkitut reviirit sijaitsivat matalahkossa koivumetsässä Pohjois-Norjassa. Pohjoisessa koivumetsässäkin kanahaukat näyttivät valitsevan pesäpuuksi tukevimpia puita melko tiheistä metsiköistä, paikoista joissa pensaskasvillisuus oli vähäistä.

Londi on tutkinut kanahaukan pesäpaikkojen ympäristömuuttujia Sardiniassa (Londi, 2013).

Kanahaukka pesii Pohjois-Satakunnassa vanhoissa kuusimetsissä. Vaikka pesäpaikkavaatimukset ovat melko väljät, nuorista taimistoista pesiä ei ole löytynyt. Ei myöskään hakkuuaukoilta tai siemenpuuasentoon jätetyistä metsistä. Pesä voi poikkeustapauksessa löytyä maasta. Tuskin kuitenkaan koskaan pöntöstä. Kanahaukka voi käyttää pesäpuunaan eri puulajeja, mutta muut pesäpuulajit kuin kuuset esiintyvät lähes poikkeuksetta vanhan kuusimetsän sekapuuna.

Pesä sijaitsee puun puolivälissä, hieman ylöspäin tuoreiden oksien alkamiskohdasta. Oksat ovat tässä pisteessä kaikkein pisimpiä, paksumpia ja vaakasuoria. Pesältä kanahaukka pystyy heittäytymään alaspäin vapaaseen lentotilaan. Samoin pesälle kanahaukka palaa lentotunnelista alhaalta ylöspäin. Vapaa lentotunneli edellyttää, että metsäpohjan taimettuminen on vähäistä. Tämä taas vaatii että latvuskerroksen peittävyys on tarpeeksi korkea estämään valon pääsyn pohjakerrokseen ja pitämään näin taimettumisen kurissa.

Tärkeintä on vanha metsä, ei itse pesäpaikka. Koska kanahaukka on selväpiirteinen reviirilintu, metsä pitäisi löytyä jokaiselta ydinreviiriltä. Pesämetsä pitäisi olla vähintään muutaman hehtaarin suuruinen. Hehtaarikin riittää, mikäli metsikkö sopivasti nivoutuu laajempaan metsäkokonaisuuteen. Pesämetsän pinta-ala jakaantui tässä tutkimuksessa yhtenevästi aikaisemman selvitykseni kanssa (Niemi, Haukkamettas, 2001).

Usein esitetään, että kyllä kanahaukka pesii huonommassakin metsässä, ellei muuta ole tarjolla. Väitteelle ei löydy perusteita. Pikemminkin näyttää siltä, että vaikka pesimiskykyinen kanahaukkapari asustaa paikalla ja ravintoa on tarjolla, pari jättää pesimättä, mikäli mitat täyttävää pesämetsikköä ei ydinreviiriltä löydy. 

Kanahaukka ei voi siirtää määrättömästi pesäänsä, koska silloin ajaudutaan toiselle reviirille. Jos sanotaan että kanahaukka on pesinyt tietyssä metsässä vuosikymmeniä, se ei todista, että minään vuonna pesimässä olisi ollut sama pari. Jos sanotaan: "Metsänhakkuiden takia kanahaukka siirtyi pesimään 3 kilometrin päähän".Jää epäselväksi, siirtyikö kanahaukka pesimään toiselle reviirille, vai pesikö toisella reviirillä eri linnut. Joka tapauksessa kyse ei ollut samasta reviiristä.

Suurin kanahaukkatiheyttä selittävä tekijä on varmasti sopivan pesämetsän löytyminen ydinreviiriltä. Ravinto- ja säätilat selittävät vain vuosittaista vaihtelua. Olemassa oleva pesä kertoo kanahaukalle metsän turvallisuudesta ja laadukkuudesta, vaikka sopivat oksat uudelle pesälle löytyisikin. Pesäalustoilla voidaan lisätä pesimismenestystä, -tiheyttä ja pesämetsän houkuttelevuutta.

”Ei epäilystäkään,

kumpaa rakastan:

Etsiä, vai löytää perille.

Se mitä tiedä en, on aina suurinta

Jää väliin rivien tää taipale”

(Kuustonen)

Lähdeluettelo

Andersen, E. F. (2008). Nest site selection by northern goshawk (Accipiter gentilis) in northern coastal birch forests. Tromssa: Tromso faculty of  Science, Department of Biology.

Kruger, O. (2002). Interactions between Common Buzzard (Buteo buteo) and Goshawk. OIKOS 96, 441-452.

Kruger, O. (2005). Age at first breeding and fitness in Goshawk. Journal of Animal Ecology 74, 266-273.

Kuustonen, M. (ei pvm). Ainoani.

Londi, G. (2013). Effects of landscape-scale factors on Goshawk distribution in Sardinia. Avocetta 37, 21-26.

Niemi, T. (15. 03 2001). Haukkamettas. Noudettu osoitteesta Järripeipot kanahaukkareviireillä, maaliskuu 1998 : http://haukkamettas.blogspot.fi/2011/05/jarripeipot-kanahaukkareviireilla.html

Niemi, T. (21. 05 2011). Haukkamettas. Noudettu osoitteesta Kanalinnutko vai kanahaukat häviävät?: http://haukkamettas.blogspot.fi/2011/05/kanalinnutko-vai-kanahaukat-haviavat.html

Niemi, T. (03. 05 2013). Haukkamettas_1. Noudettu osoitteesta Kanahaukka ja pyy. Peto-saalis-suhteen dynamiikka: http://haukkamettas.blogspot.fi/2013/06/kanahaukka-ja-pyy-peto-saalis-suhteen.html

Niemi, T. (11. 05 2013). Haukkamettas_2. Noudettu osoitteesta Järripeippohavainnot keväällä 2013: http://haukkamettas.blogspot.fi/2013/05/jarripeippohavainnot-kevaalla-2013.html

Niemi, T. (15. 06 2013). Haukkamettas_3. Noudettu osoitteesta Mikä on kanahaukkakannan todellinen tiheys?: http://haukkamettas.blogspot.fi/2013/06/mika-on-kanahaukkakannan-todellinen.html

Niemi, T. (09. 15 2013). Haukkamettas_4. Noudettu osoitteesta Kanahaukan pesimätiheyden määrittäminen: http://haukkamettas.blogspot.fi/2013/10/kanahaukan-pesimatiheyden-maarittaminen.html

Niemi, T. (10. 10 2014). Haukkamettas. Noudettu osoitteesta Kanahaukan pesäreviirien koko, yksi selittämättömistä luonnonvakioista? : http://haukkamettas.blogspot.fi/2014/10/kanahaukan-pesareviirien-koko-yksi.html

Niemi, T. (30. 08 2015). Haukkamettas_1. Noudettu osoitteesta Kanahaukan aggressiivisesta käyttäytymisestä: http://haukkamettas.blogspot.fi/2015/08/kanahaukan-aggressiivisesta.html

Niemi, T. (25. 10 2015). Haukkamettas_2. Noudettu osoitteesta Kanahaukan pesintäaktiivisuuden alueellinen vaihtelu : http://haukkamettas.blogspot.fi/2015/10/pesintaaktiivisuuden-alueellinen.html

Niemi, T. (30. 10 2015). Haukkamettas_3. Noudettu osoitteesta Pesäalustat parantavat kanahaukan pesintämenestystä : http://haukkamettas.blogspot.fi/2015/10/pesaalustat-parantavat-kanahaukan.html

Penteriani, V. (1997). Breeding density and nest site selection of Goshawk,Bird Study 44, 136-145.

Penteriani, V. (2013). Hunting behaviour and breeding performance of northern goshawks in relation to resource availability,sex, age and morphology.