Kirje joulunalusviikolla 1998

Tapio Niemi
 
Kirje 1998

Terve!

Kun ei ole ehditty juttelemaan, laitan tähän hieman petolintu- ym.asiaa. Lintuhavainnothan sopivat joulukortin väliin kuin koskenkorvapullo juolupukin käteen – vai mitä?

Kulunut vuosi oli meikäläiselle työrintamalla samaa hullunmylläkkää kuin aikaisemminkin. Alkutalvesta olin kuukaudenpäivät Etelä-Koreassa, keväällä olin jonkin aikaa Ranskassa ja kesä meni kotimaan projekteissa siihen tahtiin, että kotona en paljon käynyt muuta kuin sukat vaihtamassa.

Kaiken mahdollisen vapaa-ajan matkoilla käytin tietysti pongaukseen. Valitettavasti en Korean matkalle varustautunut edes kiikarilla, koska en arvannut sellaista tarvitsevani ja hieman muutakin mukana raahattavaa oli matkalaukkuun kertynyt. Kun eka kerran  majoituspaikastani ehdin  metsän puolelle alkoi vastaan tulla sellaista outoa ääntelijää ja pipertäjää ettei auttanut muu kuin marssia lähimpään kiikarikauppaan ja ostaa paikalliset toshibat. No, yksin kiikareilla ei tietysti pärjää tarvitaan myös määrityskirja - siispä kirjakauppaan. Valitsin kylän isoimmalta näyttävän kirjakaupan etsin englanti-korea sanakirjasta lintua tarkoittavan sanan, osoitin sitä myyjälle ja huidoin samalla käsilläni kuin lintu taivaalla. Myyjä vaikutti heti käsittävän mistä oli kysymys, hän poistui hetkeksi hyllyjen väliin ja kantoi sieltä minulle vinon pinon kirjoja – kanarialintujen hoito-oppaita! Masentuneena kävelin ulos kaupasta. Uskoin jo ettei tästä maasta  taida lintumäärityskirjoja kovin helpolla löytyä. Paluumatkan varteen sattui kuitenkin toinen kirjakauppa ja päätin yrittää vielä sieltä. No, sen liikkeen tytöt eivät osanneet englantia alkuunkaan, mutta he soittivat puhelimella jollekin toiselle englantia osaavalle. Juttelin luuriin ummet ja lammet linnuista jotka lentelevät vapaana taivaalla ja eukko toisessa päässä pälätti vastaan jotain täysin käsittämätöntä. Noin viiden minuutin rupattelun jälkeen kuitenkin sain sen käsityken, että hän halusi minun siirtävän puhelimen  myyjille. Ja katso! Ihme tapahtui! Eteeni kiikutettiin määrityskirjaa – useampaakin sorttia, kaikissa pirun hyvät valokuvat ja levinneisyyskartat. No, fontti oli kyllä sitä korealaista hieroglyfiä, mutta en antanut sen häiritä vaan ostin kirjan pois kuleksimasta ja määritys alkoi heti sujua. Läheisestä metsiköstä löytyi mm. Erästä bulbuli-lajia, papukaijanokkia, paria rastaslajia ja pikkutikkalajia. Myös järripeippojen isoja talviparvia näkyi silloin tällöin. Järripeippojen lentoääni oli siellä sanmanlainen kuin tavallisella peipolla täällä. Kumgang-joen suistossa talvehti muutama tuhat sorsayksilöä, suurin osa tavallisia heinäsorsia sekä toista samannäköistä paikallista lajia. Haukoista näin paikallisia varpushaukkoja, tuulihaukkoja, jotka olivat siellä yleisiä kaupunkilintuja, sekä yhden ison jalohaukan – todennäköisesti aavikkohaukan – joka yhtenä päivänä pelotteli suiston vesilintuja. Koska oli talviaika, lintufauna ei ollut kovin runsas, yhteensä pystyin määrittämään ehkä noin 40- lintulajia.

Kesälomalle ehdin syyskuussa ja silloin kiersin suurimman osan vanhoista kanahaukkapaikoista. Pesintätilanne ei vaikuttanut kovin ruusuiselta. Poikasia oli lähtenyt vain kolmelta pesältä, alle kymmenellä muulla oli jotain asumisen merkkejä. Parilta kolmelta pesältä poikasia oli lähtenyt todennäköisesti viime vuonna, mutta olivat nyt mustia.Otamoilla pesi kanahaukka 80-luvun alussa rakennetulla pesäalustalla.

 Aika moni 80-luvun reviireistä alkaa olla kokonaan autioina niin, ettei niiltä viimeiseen vuosikymmeneen ole löytynyt ensimmäistäkään merkkiä kanahaukasta. Monet  reviirit ovat myös niin valmiiksi hakattuja, ettei niissä kanahaukka voi millään pesiä. Hakatuilta reviireiltä haukat joutuvat siirtymään paremmille alueille. Yli 2 km sirtymät ovat mahdollisia vain jos naapurireviiriä ei ole asuttu.

Viime vuonna rakensin vajaa 30 pesäalustaa kanahaukalle. Ne olivat tänä vuonna mustia. Tosin rakensin ne alueille, joilta ei ollut löytynyt merkkejä kanahaukasta. Tänä syksynä rakensin kymmenkunta pesäalustaa lähinnä vahoille autioituneille reviireille.

Vaikuttaa siltä että kanahaukan almäki tulee jatkumaan. Kanahaukka on vanhojen metsien  lintu ja tulee menemään vanhojen metsien mukana. Ehkä joskus parinkymmenen vuoden kuluttua kanahaukkakanta vakiintuu jollekin matalalle tasolle. Pidemmälle on mahdotonta ennustaa. Tuskin metsien nykyisenlainen hyötykäyttökään tulee ikuisuuksia jatkumaan.

Lukiessani Satakunnan Lintujen tämän vuoden ensimmäistä numeroa (joka ilmestyi joulukuussa!) sattui hauska tapaus. Luin juttua haukkojen pesinnästä kohdasta kanahaukka. Hiukan hajamielisenä käänsin sivua ja mitä helvettiä!? Nakkilassa haukan pesä löydetty rämeeltä männystä! Ehdin jo taivastella evoluution nopeutta vaimolle ennen kuin huomasin, että juttu edellisen sivun alalaidassa oli muuttunut koskemaan varpushaukkaa!

Pesimämetsiä ehkä tarkeämpi tekijä kanahaukan menestymiselle on talviravinto. Heikoista metsästysmaista ja kanalintukannoista johtuen haukat ovat kevättalvella niin heikossa kunnossa että pesintä ei kerta kaikkiaan onnistu. Jo uuden pesän rakentaminen tuhoutuneen tilalle saattaa olla ponnistus, johon haukat eivät aliravittuina ryhdy. Tämä on myös yksi perustelu tekopesien rakentamiselle. No, Pesien rakentaminen on kyllä niin pahuksen mukavaa puuhaa muutenkin, että mikä tahansa perustelu kelpaa.

Vai olisiko aloitettava kanahaukan talviruokinta? Puoli leikilläni on joskus tehnyt mieleni pyytää keväistä varisjahtia harrastavilta metsästäjiltä variksia kanahaukan pesille vietäviksi, mutta ei taitaisi metsästäjäkunnasta vielä löytyä ymmärtämystä tällaiselle kuviolle.

Kovasti ovat ajat muuttuneet. Viimeisessä Urheilumetsästäjässä oli kuva 1800-luvun lopulta. Saunan portailla poseerasi metsästäjä pitkäpiippuisensa kanssa. Saunan seinään oli naulattu 50 sinä syksynä ammuttua kanahaukkaa..

Oli kanalintujakin ennen vanhaan toiseen tapaan kuin nykyään. Isänikin kertoi, että vielä 50-luvulla teeripoikueita lähti lähimetsistä muutaman sadan metrin välein. Lentoonammuntaa ei harrastettu ollenkaan; ainahan poikueesta joku pysähtyi sopivasti oksalle reppuun pudotettavaksi.

Metsästys ja lintuharrastus ovat harrastuksina loppujen lopuksi hyvin samanlaisia. Samat vietit niissä on taustalla. Ne vain eri ihmisissä ilmenevät eri tavoin. Tai sitten kulkevat rinnakkain sulassa sovussa niin kuin minulla. Olen ollut kiinnostunut linnuista niin kauan kuin jaksan muistaa ja isän kanssa olen ollut metsällä heti kun opin kävelemään.

Varhaisimmat muistoni kanahaukasta liittyvät myös metsästykseen. Olin ehkä kuuden vanha kun helmikuisena kirkkaana talvipäivänä kuuntelin jänisajoa isäni rinnalla. Ajo risteili lähikallioilla ja oli juuri tulossa kohti kun kanahaukka liittyi ajoon. Näin haukan tummana varjona valkeaa hankea vasten jäniksen takana. Jänis juoksi henkensä edestä, hyppäsi alas jyrkänteeltä – pehmeään lumeen ja piti henkensä. Siitä saakka olen pitänyt kunnia asiana metsästää samoissa metsissä kanahaukan kanssa.

Vielä nykyäänkin kulkiessani hakatuilla saloilla ja tutuissa metsissä, jotka ovat olleet aina kotinani, tunnen syvää kiintymystä niitä miehiä kohtaan, jotka ovat täällä ennen minua kulkeneet ja hankkineet perheelleen ravinnon sekä kanahaukkaa kohtaan, joka metsien raiskauksesta huolimatta, minun jälkeenikin löytää pesäpuun korpinotkon rinteestä, metsästää pesyeelleen ravinnon, eikä pelkää, eikä anna koskaan periksi …

Rauhallista Joulua  mieleenpainuvaa lintukevättä!