Juhannussunnuntain aamu. Kello 04:n aikaan vielä viileää. Tutkin uutta reviiriä, jolla en koskaan aikaisemmin ole käynyt. Ensimmäinen metsä näyttää olevan liian lähellä taloa. Kääntelen auton takaisin. Käännyn metsätielle. Heti toisen mutkan jälkeen näkyy vanhojen kuusten horisontti. Ei se silti aina…mutta nyt metsää näkyy jo molemmin puolin tietä. Ja millaista metsää! Tämä on kanahaukkametsä.
Ajelen hiljaa ja arvion. Metsää on paljon. Täällä saisi helposti kulumaan koko aamun. Pysäyttelen auton. Teen aluksi pienen lenkin oikealla. Vasemmalla puolella näyttäisi valoisammalta. Ensimmäiseltä kiveltä löytyy saalisjätteitä. Kohta naaras kiljuu edessä. Kiertelen eteenpäin. Taas pitkän aikaa hiljaista. Saalisjätteitä on kyllä joka kivellä. Sitten naaras tulee katsomaan minua. Se jäkättää ja vaihtaa puuta pieni saalis toisessa käpälässä. Häipyy taas jonnekin. Metsä muuttuu männikköisemmäksi. Kaarran takaisin oikealle.
Sitten näen pesän. Tyypillisesti tuulenpesän päällä, kuusen puolivälissä. Naaras on jo pesässä ja ruokkii poikasia minusta välittämättä. Katselen miten sen koko ruumis rytmikkäästi nytkähtelee sen nyhtäessä saaliista paloja poikasten suuhun. Poikaset kerjäävät visertävästi. Katselen ja teen muistiinpanoja. Sitten se huomaa minut. Vilkaisee vihaisesti ja lentää naapuripuuhun jäkättämään. Poistun paikalta. Aurinko on noussut kullaten tien edessä. Sitä on kevyt kävellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti