Abstract:
Nest site selection of Goshawk (Accipiter
gentilis)
Goshawk
(Accipiter gentilis) nest site selection and measurable properties of nesting
forest and trees were studied in Satakunta, Western Finland 1994-2015. Measured
variables can be seen in Table 1.
Goshawk
selects old spruce dominated forest to her nest sites. Most important variables
are height of trees, diameter of stems, canopy percentage and sufficient
openness of a forest. Nest is usually located in the middle of a tree, a little
above from first green foliage branches. In a tree Goshawk prefer places where
several support branches or some kind of branch deformity. Furthermore Goshawk
willingly exploits nest of other species like Common Buzzard or Honey Buzzard.
The results
are presented in more details in tables below.
Sitä metsää, johon kanahaukka 2000 vuotta sitten leimautui, ei enää ole.
Monet myöntävät etsineensä.
Jotkut väittävät löytäneensä.
Eräät näkevät siitä
unta.
Eräät pelkäävät.
Muutamat eivät enää välitä. Haluavat muuttaa kaikki
rahaksi, ennen kuin maailma loppuu.
Kanahaukat sopeutuvat.
Kanahaukkametsä, metsä johon polut päättyvät. Ilmansuunnat sulautuvat.
Hiljaisuus halkaisee tärykalvot. Ikikuuset kietovat menneisyytesi vihreään
vaippaan, irti siitä todellisuudesta, jota et uskalla kohdata. Olet piilossa.
Sitten auringonsäde lehvien lävitse lävistää sydämesi. Olet löytänyt itsesi. Et
voi enää paeta.
Yleistä,
selvityksen tavoitteet
Tutkimuksen päätavoitteena oli selvittää kanahaukan pesäpaikan valintaan
vaikuttavia kriteereitä. Etsiä mitattavia ominaisuuksia, jotka selittävät
kanahaukan pesäpaikan valintaa sekä pyrkiä kuvaamaan pesäpaikka
kvantitatiivisesti ja kvalitatiivisesti. Tarkoituksena oli kuvata nimenomaan
pesäpaikkaa pistemäisenä kohteena, ei koko metsää. Tästä syystä otoskoot
valittiin pinta-alaltaan pieniksi. (Selvitys perustuu valmisteilla olevaan
väitöskirjatyöhöni)
Kanahaukka on selväpiirteinen reviirilintu. Kanahaukan reviirikoko
vaikuttaisi olevan vakio eri alueilla (Niemi, Haukkamettas, 2014).
Osa pesäpaikoista jää tutkijoilta löytymättä. Mikä on todellinen
pesintätiheys? Tätä on pyritty selvittämään otos-tyyppisellä tarkastelulla (Niemi, Haukkamettas_4,
2013).
Mikä on sitten kanahaukkakannan todellinen tiheys verrattuna
pesimäkantaan? Kanahaukan kokonaiskanta tietyllä alueella on ilmeisesti
vakaampi kuin pesimäkanta (Niemi, Haukkamettas_3, 2013).
Emojen ikä vaikuttaa voimakkaasti pesintämenestykseen. Populaatiotiheys
toisaalta vaikuttaa pesinnän aloittavien naaraiden ikään (Kruger O. , 2005).
Pyytä (Bonasa bonasia) on pidetty kanahaukan tyypillisenä saalislajina.
Kanahaukan ja pyyn kannanvaihtelun dynamiikkaa, ja peto-saalis-suhdetta yleensä,
on selvitetty eri tutkimuksissa (Niemi, Haukkamettas_1, 2013). 60-luvulla alkaneet
avohakkuut ovat voimakkaasti heilauttaneet peto-saalis-asetelmaa. Kanalintujen
ja kanahaukan välillä vaikuttaa kauhun tasapaino. Molempien on sopeuduttava. (Niemi, Haukkamettas,
2011).
Yksi keino reagoida ravintotilanteen vaihteluun on voimakas sukupuolidiformia.
Tätä on selvitetty mm. Gotlandin saarella (Penteriani, 2013)
On todettu että kanahaukkakannoissa saattaa esiintyä vaihtelua melko
pienilläkin alueilla, johtuen ilmeisesti ravintotilanteen vaihtelusta (Niemi, Haukkamettas_2,
2015).
Varttuneiden metsien vähetessä hyvistä pesämetsistä ja pesistä syntyy kilpailua
muiden petolintujen välillä. Kanahaukka yleensä selviää voittajana hiirihaukan
ja mehiläishaukan kanssa (Niemi, Haukkamettas_3, 2013). Aikaisemmin
aloittavat viirupöllö ja lapinpöllö ovat vaikeampia haastajia.
Henkilökohtaisesti en ole otteluita päässyt toteamaan. Joskus on kanahaukan
pesältä löytynyt syödyn viirupöllön luut. Joskus viirupöllö ja kanahaukka ovat
pesineet sopuisasti vaihtopesissä vierekkäin, 100 metrin välein. Lisäksi sain
vaikutelman, että kanahaukka olisi käynyt varastamassa metsämyyriä viirupöllön
pesältä!
Kilpailutilannetta hiirihaukan kanssa on tutkinut Gruger Saksassa (Kruger O. , 2002)
Kanahaukan pesämetsät vetävät puoleensa tiettyjä ”indikaattorilajeja”. Esimerkiksi
järripeippojen on todettu hakeutuvan kanahaukan pesien lähelle (Niemi, Haukkamettas,
2001), (Niemi, Haukkamettas_2,
2013).
Kanahaukan aggressiivinen käyttäytyminen pesällä on harvinaista. Osa
emoista on hyvin hiljaisia. Käyttäytyminen pesällä ihmistä kohtaan on
varmaankin ollut voimakkaan valintapaineen alaisena. Aggressiiviset yksilöt on yksinkertaisesti
ammuttu. (Niemi, Haukkamettas_1, 2015).
Tärkeä yksittäinen tekijä kanahaukan pesämetsän valinnassa näyttää olevan
olemassa oleva pesä tai pesäalusta. Olemassa oleva pesä tai pesäalusta kertoo
kanahaukalle paikan laadukkuudesta ja turvallisuudesta (Niemi, Haukkamettas_3,
2015)
Tutkimusalue
Tutkimusalue sijaitsi Pohjois-Satakunnassa seuraavien kuntien alueella: Pori,
Lavia, Kankaanpää, Honkajoki, Karvia, Siikainen, Merikarvia, Pomarkku,
Noormarkku.
Mitatut
pesäpuu-, pesä- ja ympäristömuuttujat
Analyysiin valittiin vain luonnontilaisia pesiä, ei pesäalustoja. Mitatut muuttujat on esitetty taulukossa 1. Pääosa mittauksista on vuodelta 2013. Osa mittauksista on suoritettu jo 1990-luvulla. 1990-luvuilla suoritetuissa mittauksissa oli jonkin verran pienempiä relaskooppialoja, verrattuna 2013 suoritettuihin mittauksiin. Erojen syitä ei tässä yhteydessä tarkemmin analysoitu.
|
Table1. Mitatut muuttujat, List of measured variables |
B. Pesäpuuanalyysi.
Mittausmenetelmät ja tulokset
B1. Puulaji
Mitatusta aineistosta 58 pesää sijaitsi kuusessa, kolme koivussa, viisi männyssä, yksi haavassa ja yksi tervalepässä. Alueelta kerätyssä pesäaineistossa kuusen osuus pesäpuuna on n. 90%, joten tähän tutkimukseen oli valikoitunut muita kuin kuusipesiä hieman keskimääräistä enemmän.
B2. Pesäpuun
pituus
Pesäpuun pituus määritettiin kulmamittauksena 0.5 metrin tarkkuudella
Pesäpuun pituuden keskiarvoksi koko aineistossa tuli 25.5 m (n=69,
sd=3.38,min=17, max=33). Pesämetsikön
keskivaltapituus oli vastaavasti runsas 23 m. Kanahaukka siis valitsi
pesäpuukseen selvästi metsikön kookkaimpia puita.
B3. Rinnankorkeusläpimitta
Rinnankorkeus tarkoittaa 1.3 metrin korkeutta maanpintatasosta (tarkemmin
metsänmittausohjeissa). Mittaus suoritettiin kehämittauksena mittanauhalla, 1
cm tarkkuudella. Siitä määritettiin läpimitta jakamalla se piillä.
Myös rinnankorkeusläpimitaltaan pesäpuut lukeutuivat metsikön järeimpiin.
Pesäpuun rinnankorkeusläpimitan keskiarvoksi koko aineistossa tuli 41 cm (n=69,
sd=8.29,min=28, max=71). Valtapuiden keskiläpimitta pesämetsikössä (F6) oli
vajaa 30 cm. Hajonnasta johtuen ero ei kuitenkaan ollut tilastollisesti
merkitsevä (t-testi).
B4. Pesän
etäisyys maasta
Pesän etäisyys määritettiin kulmamittauksena 0.5 metrin tarkkuudella tai
laskemalla mittanaru pesältä.
Pesän etäisyys maasta oli keskimäärin 12.7 m (n=69,sd=2,36, min=8,
max=19). Pesä oli siis noin puolen
metrin tarkkuudella pesäpuun puolivälissä.
B5. Pesän
ilmansuunta
Pesän ilmansuunta määritettiin suuntavektorilla puun keskipisteestä pesän
keskipisteeseen pää- ja väli-ilmansuunnittain.
Omista ennakkokäsityksistä riippumatta pesän ilmansuunnalla ei näyttänyt
olevan suurtakaan merkitystä pesäpaikan valinnassa. Pesä oli lähes yhtä usein
pohjoiseen kuin eteläänkin, tai itään kuin länteen.
|
Diagram B6.Pesän orientoituminen ilmansuuntiin, Compass point of nest |
B6. Tuore
oksa
Alimman elävän oksan korkeus määritettiin kulmamittauksella 0,5m
tarkkuudella. Oksa tulkittiin alimmaksi, mikäli sitä seuraavalla metrillä oli
vähintään 2 kpl lehdellistä tai neulasellista oksaa.
Ensimmäinen tuore oksa löytyi keskimäärin 9.22 m korkeudelta
(n=31,sd=4,56, min=1.5, max=19,5). Pesämetsikössä (F5) tuore oksa oli keskimäärin
6.6 m:n korkeudella. Pesä oli puolestaan n. 3.5 m korkeammalla kuin tuoreiden
oksien alkamiskohta.
B2-B6. Latvuskerroksen
pituus
Latvuskerroksen pituus määritettiin puun pituuden (B2) ja alimman tuoreen
oksan (B6) erotuksena.
Latvuskerroksen pituus oli keskimäärin 17.9 m (n=25,sd=3,89, min=10.5,
max=25.5).
B7. Pesä
aukkoon päin
Selvitettiin silmämääräisesti onko pesäpuun edessä vähemmän puita kuin
takana ja sivuilla. Havainnot luokiteltiin seuraavasti: aukkoon päin, pois
aukosta, ei eroa.
Lähtökohtana oli hypoteesi, että pesän puolella olisi enemmän lentotilaa.
Tälle ei mittauksessa saatu selvää tukea. 75%:ssa pesistä (n=16) ei voitu
havaita eroa puolten välillä. Tosin yhtään pesää ei merkitty pois aukosta-
luokkaan.
B8. Pesäpuoli
oksaisuus
Selvitettiin silmämääräisesti onko pesän puolella enemmän oksia kuin
takana ja sivuilla. Havainnot luokiteltiin seuraavasti: oksainen, ei oksainen,
ei eroa.
Selvityksen mukaan pesän puoli oli keskimäärin oksaisempi. Vain 43 %
tutkituista pesistä (n=16) sai luokituksen: ei eroa. Loput 57 % merkittiin
oksaisemmalle puolelle.
|
Table B. Pesäpuutiedot, Nesting tree data |
C. Pesän
tiedot
C1-3 Pesän
korkeus, leveys, syvyys
Pesän korkeus (C1) mitattiin alimmasta tukioksasta pesän yläpintaan,
senttimetrin tarkkuudella.
Pesän leveys (C2). Pesän ulkokehän halkaisija pesän keskipisteen kautta
kohtisuoraan pesän syvyyttä (C3) kohti, senttimetrin tarkkuudella.
Pesän syvyys (C3). Pesän ulkokehän halkaisija pesän keskipisteen ja
rungon keskipisteen kautta kulkevalta suoralta, senttimetrin tarkkuudella.
Kanahaukan pesän koko oli mittausten mukaan keskimäärin 40x90x66 cm
(KxLxS, n=39). Pesän kokoon vaikuttaa oleellisesti pesän ikä ja tukemistapa.
Ensimmäisen vuoden pesät ovat usein hyvinkin pieniä. Pitkään käytössä olleet
pesät kasvavat vuosi vuodelta, mikäli pesän pohja pidättää kompostoituvat
vanhat risut paikoillaan. Suurin mitattu leveys pesälle tässä aineistossa oli
140 cm. Mittaukset suoritettiin yleensä pesintäajan jälkeen tai sen
loppuvaiheessa, jolloin pesäpoikaset olivat usein tiivistäneet pesän kompaktiin
kokoluokkaan.
C4-12. Pesän
tukemistapa ja tukioksatiedot
Tukioksien lukumäärä/kpl (C4). Tukioksilla tarkoitetaan oksia, joiden
päällä pesä kokonaan tai osittain lepää. Kuivien tukioksien määrä (C10)
merkittiin muistiin erikseen.
|
Diagran C4. Tukioksien määrä, Nr of support branches |
Tukioksan paksuus (C5) mitataan työntömitalla 5 cm rungosta, millimetrin
tarkkuudella.
Tasoero (C6). Etäisyys alimman tukioksan alapinnasta ylimmän tukioksan
alapintaan, mm tarkkuudella.
Tukioksien väli (C7). Päätukioksien lateraali etäisyys pesän keskeltä
senttimetreinä.
Tukemistavan suhteen (C8) pesät jaettiin neljään luokkaan: 1=normaali, 2=oksasykerö,
3=haara, 4=tuulenpesä. Tulokset näkyvät taulukossa C8.
|
Diagram C8. Tukemistapa, Support mode of nest |
Seisontakorkeus (C9) mitattiin etäisyytenä pesän yläpinnasta
ensimmäiseen, pystysuuntaisesti pesän keskikolmannekseen sijoittuvaan yli 0.5
metrin pituiseen oksaan tai haaraan, senttimetrin tarkkuudella.
Tukioksan pituus (C11) laskettiin kohtisuorana etäisyytenä rungosta oksan
kärjen kautta piirrettyyn rungonsuuntaiseen viivaan. Pituudeksi merkittiin kahden
päätukioksan keskiarvo.
Oksan asento keskeltä (C12). Sillä tarkoitetaan oksan etäisyyttä pituuden
mittausviivaan (C11) pisteessä, jossa etäisyys rungosta on 0.5xC11. Jos
viivasta alaspäin, luku on negatiivinen, jos ylöspäin, positiivinen.
Kuusella oksakiehkura muodostuu joka vuosi kärkisilmun alla olevista
sivusilmuista. Oksien muodostustapa on satunnainen ja perinnöllinen. Siihen
vaikuttaa ympäristötekijät, kuten kevään ja edellisen kesän sää. Puun
pituuskasvu tapahtuu kasvukauden aikana alkaen yleensä toukokuussa ja päättyen
heinäkuussa. Näkyvä pituuskasvu tapahtuu melko lyhyenä ajanjaksona kesäkuussa.
Silloin kärkikasvupiste venäyttää puulle säädetyn vuotuisen pituuskasvun.
Vahvimmat sivusilmut kasvavat samaa matkaa ja kääntyvät lateraalisesti,
muodostaen uuden oksakiehkuran.
Kuusen oksakiehkuraan muodostuu yleensä 3-5 sivuhaaraa. Kylminä kesinä
puun vuotuinen pituuskasvu saattaa jäädä vaatimattomaksi, jopa alle kymmeneen
senttiin. 50 vuoden päästä ei silmämääräisesti voida erottaa, johtuvatko
kiehkuran oksien tasoerot saman kiehkuran oksien kulmaeroista vai toisiinsa
sulautuneista, eri vuoden kiehkuroista.
Latvan varteen, kärkikasvupisteen ja sivusilmujen alle kehittyy heikompia
sivusilmuja, joista myöhemmin kehittyy heikkoja lyhyitä oksia. Ne helposti
kuivuvat ja karisevat pois. Joskus välittömästi kärjen sivusilmujen alle muodostuu
vahvoja sivusilmuja, joista kehittyy yhtä vahvoja oksia kuin itse kiehkurasta.
Ominaisuus vaikutta olevan voimakkaasti perinnöllinen, jolloin samassa puussa nähdään
joka vuosi vahvaa oksanmuodostusta kärkikiehkuran alle. Samassa kiehkurassa
näyttää tällöin olevan jopa 12 haaraa.
Oksat kasvat sivulle säteittäisesti, satunnaisen tasaisesti puun eri
puolille. Oksakiehkuraa ylhäältä päin katsottaessa kulmat kolmen oksahaaran
välillä saattavat satunnaisesti olla esim. 30, 120 ja 210 astetta, normaalin
120-120-120 asteen asennon sijaan.
Syntymänsä jälkeen oksa kasvaa kuten runkopuukin kasvaen pituutta
kärkipisteestä ja paksuutta jokaisessa leikkauspinnassa. Joka vuosi oksan
kärkipisteessä muodostuu sivuhaaroja. Sivuhaarat haarautuvat edelleen
satunnaisuuden ja perintötekijöiden määräämään tahtiin. Jos runko piirretään
y-akselille, oksat suuntautuvat x-akselin suuntaisesti ja oksahaarat z-akselin
suuntaisesti.
Oksien kulma katsottaessa kiehkuraa sivulta on yleensä positiivinen, siis
ylöspäin suuntautunut. Vanhemmiten oksat kääntyvät kasvamaan lähes x-akselin
suuntaisesti tai hieman alaspäin. Joillakin kuusilla oksakulma on hyvin voimakkaasti
alaspäin kääntynyt. Lapissa negatiivinen oksakulma on vallitseva, mutta
samanlaista kuusityyppiä esiintyy harvakseltaan myös eteläsuomalaisissa
metsiköissä.
Kuuset samassa metsikössä ovat yleensä enemmän sukua keskenään kuin eri
metsiköissä. Tämä pätee niin viljeltyihin kuin luontaisesti syntyneisiin
metsikköihin.
Oksan muodostukseen tulee vuosittain häiriöitä. Pakkanen saattaa vioittaa
kärkisilmua ja joku sivusilmu ottaa sen paikan (latvan vaihto). Myös oksan
kasvupiste saattaa vahingoittua ja aiheuttaa ylimääräistä haaroittumista
(oksasykerö). Kasvupisteessä saattaa tapahtua myös perinnöllinen muutos, joka
estää pituuskasvua ja lisää haaroittumista (tuulenpesäoksa).
Jos kanahaukat pesivät saman ikäisissä puissa, ne pesivät myös lähes
samoina vuosina syntyneillä oksilla.
Tutkimusaineistossa tukioksien määrä oli keskimäärin 4 kpl (n=52), joista
kuiviksi oli merkitty n. 4 %. Kaksikin tukioksaa oli eräissä tapauksissa
riittänyt. Tukioksat ovat tällöin olleet melko lähekkäin ja kohtalaisesti
haaroittuneet. Tukioksien paksuus oli keskimäärin 38 mm (n=37). Laskennasta
jätettiin pois neljän pesän oksapaksuus, joissa pesä oli haarassa tai latvanvaihtokohdassa.
Tukioksan paksuudeksi oli näissä tapauksissa merkitty 120,120,170 ja 180 mm.
Tukioksien väli oli keskimäärin 25 cm ja tasoero 102 mm (n=40). Tukioksat
olivat keskimäärin 212 cm pitkiä (n=19).
Oksan asento keskeltä oli keskimäärin 6 cm positiivinen (n=19). Se vastaa
runsaan 3 asteen kulmaa ylöspäin. Käytännössä tukioksien voidaan sanoa olevan
keskimäärin lähellä vaakatasoa.
Pesän tukemista oli mittausaineistossa normaali 79 %:ssa pesistä.
Sykeröitä, haaroja ja tuulenpesiä löytyi aineistosta n. 7,5 % kutakin.
Vapaata seisontakorkeutta pidetään myös tärkeänä parametrina. Mitatuissa
pesissä se oli keskimäärin 80 cm (n=41).
|
Table C. Pesätiedot, Nest data |
D. Relaskooppialat
Relaskooppi on yksinkertainen, puuston määrän arvioinnissa käytetty
mittaväline. Relaskooppiala on niiden puiden lukumäärä, jotka relaskooppi
mittauspisteessä hyväksyy. Isommat puut tulevat mukaan pidemmältä.
Matemaattisesti relaskooppialaan kuuluvien puiden lukumäärä vastaa puiden 1.3
metrin korkeudelta leikattujen kiekkojen yhteenlaskettua pinta-alaa
neliömetreinä hehtaarilla (kertoimen 1 relaskooppi). Kun tiedetään puuston
keskipituus, relaskooppia voidaan käyttää puuston keskikuutiotilavuuden
arviointiin.
Jokaiselta mitatulta pesältä laskettiin 5 relaskooppialaa. Ensimmäinen
pesäpuun juurelta, loput neljä 10 m päästä pesältä pääilmansuuntiin.
Relaskooppialan keskivarvoksi tuli mittauksissa 30 (n=69).
Relaskooppialasta lasketut puulajisuhteet olivat: Kuusi 75 %, koivu 8 %, mänty
14 %, haapa 1,75 %, leppä 1 %, raita 0,2 %
E. Ympärysmitat
Mittaus kuten rinnankorkeusläpimitta B3. Mitattiin 2 ensimmäistä eteen sattuvaa valta- tai välipuuta pesältä pääilmansuuntiin. Yhteensä mitattiin siis kahdeksan puuta.
Rinnankorkeusläpimitan keskiarvoksi saatiin 29.8 cm (n=69,sd=5.6,min=17.5,max=48.1).
Pesäpuun rinnankorkeusläpimitan keskiarvoksi koko aineistossa
tuli 41 cm (B3). Pesäpuut olivat siten selvästi järeimpiä pesäpaikalla
tarjotuista.
F. 0.5
Koealat
Yksi 0.5 aarin koeala mitattiin pesäpuun juurelta ja neljä muuta pesältä
10m päästä pääilmansuuntiin. Koealan kehä määritettiin 3.99 metrin kepillä.
Koealalta luokiteltiin puuston kerroksellisuus ja peittävyys sekä puulajisuhteet.
F1x: Valta_kpl, Valtapuita (h>0.7xPesäpuu)
F2x: Väli_kpl, Välipuita (0.5<h>0.7xPesäpuu)
F3x: Alis_kpl, Alispuita (2m<h>0.5xPesäpuu)
F4x: Pensas_kpl, Pensaita (0.5m<h>2m)
F5x: Tuore_h, Tuore oksa korkeus, keskimäärin valta-ja välipuista,
määritys kuten B6
F6x: Valta_h, Edustava valtapuu/koeala, mittaus kuten B2
F7x: Latvus_peitt, Latvuksen peittävyysprosentti valta ja välipuista. Koealatasoon
projisoitujen latvusten ulkokehien pinta-ala vähennettynä alueiden yhteinen
osa. Siis aina korkeintaan 100%
F8: Alis_h, Alispuiden keskimääräinen korkeus/m
F9: Alis_%, Alispuiden peittävyysprosentti
Tulosten mukaan pesämetsän kerroksellisuus oli heikkoa. Pensaskerros
tyypillisesti puuttui. Vain muutamat pesäpaikat olivat jo kohtalaisesti
taimettuneita.
Runkoväli oli keskimäärin 4.4 m (n=69) vastaten n. 680 kpl/ha
runkotiheyttä.
Etäisyys ensimmäiseen tuoreeseen oksaan oli keskimäärin 6.6 m. Puuston
valtapituus keskimäärin 23.5 m (n=69), ja latvuksen peittävyys keskimäärin 34 %.
Pesäpuun tuore oksa oli keskimäärin 9.2
m:n korkeudella (B6) ja pituus 25.5 m (B2).
|
Table F. 0.5 koealatiedot, 0.5 are plot data |
G. Maastotiedot
G1. Metsätyyppi
Metsätyyppi määritetty pohjakasvillisuuden mukaan seuraaviin luokkiin:
1= Tuore kangas (MT, mustikkatyyppi)
2= Lehtomainen kangas (OMT, käenkaali-mustikkatyyppi)
3= Kuiva kangas (VT, puolukkatyyppi)
4= Korpi tai korpimainen metsä.
Luokittelusta tarkemmin metsätalouden käsikirjoissa
Tutkimusaineistossa 46 pesää luokiteltiin MT-tyyppiin, 20 pesää
OMT-tyyppiin ja kaksi korpeen.
G2. Korkeussijoittuminen
Korkeussijoittuminen pesäpuun välittömässä läheisyydessä määritettiin
seuraaviin luokkiin: 1=notko, 2=tasamaa, 3=rinne, 4=kumpareen päällä
Pesät olivat yleensä tasamaalla (60/68). Rinne tai kumpare tuli
luokitukseksi vain neljällä pesällä.
G3. Kaltevuus
Kaltevuus pesäpuun välittömässä läheisyydessä kulma-asteina rinteen
suuntaan. Merkitystä mikäli G2=3.
Rinteeksi merkityillä pesillä kaltevuus oli vähäistä. Neljän pesäpaikan kaltevuus oli keskimäärin 4
astetta.
G4. Etäisyys
reunaan
Etäisyys lähimpään reunaan mitattiin metreinä.
Keskimääräiseksi etäisyydeksi reunaan tuli 103 metriä (n=67), vaihdellen
10 ja 300 metrin välillä.
G5. Reunan
tyyppi
Reunan tyyppi luokiteltiin seuraavasti: 1=hakkuuaukko, 2= pelto, 3=suo,
4=vesistö
Hakkuuaukko hyväksyttiin reunaksi, mikäli se oli yli 10m leveä, yli 3
vuotta vanha ja taimisto alle 10 metristä.
Myös metsitetyt pellot hyväksyttiin, mikäli taimisto alle 10 metristä.
Suon reuna kelpasi, mikäli suo yli 10 metriä leveä ja puusto alle 10
metristä.
Vesistöistä kelpasi myös joki, mikäli yli 10 metriä leveä.
Reunan tyyppi (n=67) jakaantuu aineistossa seuraavasti: 37 hakkuuaukko,
19 pelto, 5 suo, 6 vesistö.
G6.
Pesämetsän koko
Pesämetsän koko jaettiin seuraaviin luokkiin: 1=<1ha, 2=1-2ha,
5=2-5ha, 10=5-10ha, 11=>10ha
Aineistosta asettui kyseisiin luokkiin 4, 11, 26, 16 ja 10 pesää.
Pesämetsän koko oli siis tyypillisesti 2-5ha.
|
Table G6. Pesämetsän koko, Area/ha of nestin forest |
G7. Etäisyys
lähimpään asuttuun taloon
Etäisyys lähimpään taloon mitattiin kartta-aineistosta.
48 pesäpaikkaa mitattiin. Keskimääräiseksi etäisyydeksi tuli 0,82 km
vaihdellen 128 metrin ja 2.5 km:n välillä
H. Pohjakasvillisuus
peittävyysprosentit, kenttä ja pohjakerros
|
Table H. Pohjakasvillisuustiedot, Floor vegetation data |
Peittävyysprosentit laskettiin 1 m2 näyteruuduista. Jokaiselta pesältä
laskettiin viisi ruutua. Ensimmäinen välittömästi pesäpuun juurelta. Lisäksi 4
ruutua 10m päästä pesältä pääilmansuuntiin. Ruutu määritettiin ensimmäiseen
vapaaseen paikkaan, missä ei ollut puita eikä pensaita estämässä mittausta.
Ruutu mitattiin 4m narulla ja merkittiin tikuilla. Peittävyys määritettiin
prosentin tarkkuudella jokaisen lajin tai ryhmän luonnollisesta, lehdellisestä
täyspeitosta. Lajin tai lajiryhmän, jota esiintyi ruudulla alle 1%,
peittävyydeksi voitiin merkitä 0.5%.
Näkymä voi olla melko erilainen,
vaikka ruudun mustikan, metsälauhan ja sanajalan prosenttiosuudeksi olisi
tullutkin sama luku. Mielekkäämpää onkin verrata samojen lajien tai lajiryhmien
peittävyyksiä eri ruuduissa. Kenttäkerroksen yhteenlasketuksi
peittävyysprosentiksi saattoi tulla yli 100%. Yksittäisen lajin prosenttiosuus
ei kuitenkaan voinut ylittää 100%:aa.
Pohjakasvillisuuden jaottelu ja peittävyysprosentit on esitetty
taulukossa H. Taulukossa on esitetty myös dominanssi eli kuinka monella
pesäpaikalla laji tai lajiryhmä havaittiin.
Taulukossa H4 on esitetty erikseen eri sanikkaislajien ja lajiryhmien peittävyydet.
|
Table H4. Sanikkaisten peittävyydet, Ferns, Horsetails, Clubmosses |
Varpukasveista mustikka on tunnusomainen. Pohjakerroksen peittävyydestä
seinä- ja kerrossammal selittivät noin puolet. Tärkeimpien muiden sammalten peittävyydet on esitetty taulukossa H10.
|
Table H10. Muut sammalet, Other Mosses |
Luokassa muut sammalet (H10) esiintyi yleisesti korpikarhunsammalta ja
kynsisammalia. Kosteissa lehtomaisissa metsissä esiintyi yleisesti myös liekosammalta,
suikerosammalta ja lehväsammalta.
|
Table H5. Heinät, sarat, ruohot; Hays, Sedges, Herbs |
Heinistä metsälauhaa esiintyi puolella tutkituissa pesistä. Ruohoista
kevätpiippo, käenkaali ja vanamo olivat tunnusomaisimmat. Pallosara oli
kohtalaisen yleinen kosteimmilla aloilla. Yksivuotisten, kuivahtaneiden
ruohokasvien määrittäminen loppusyksystä oli toisinaan hankalaa. Runsaimmat,
helposti tunnistettavat, mielenkiintoiset lajit on esitetty taulukossa H5.
|
Picture H5. Neliömetrin koeala, 1 m2 plot area for floor vegetation invertory |
Monimuuttuja-analyysi
Kanahaukan pesiltä mitatusta aineistosta ajettiin
myös pääkomponenttianalyysi. Tutkitut pesät asettuivat pääkomponenteille melko
tasaisesti osoittaen aineiston homogeenisuutta tutkittavien ominaisuuksien
suhteen. Mukana olleet kaksi mäntypesää asettuivat äärimmäisiksi koordinaatiston
sw-neljänneksessä. Joistakin satunnaisista pesistä muodostui piste-pareja,
jotka myös silmävaraisesti arvioiden kiehtovasti muistuttivat toisiaan.
Ilmeisesti mittausdata oli tuonut analyysiin jotain olennaisia ja oikeita
asioita.
|
Picture 15. Monimuuttuja-analyysi, PCA analysis certain sample of nests |
Pesäpaikkatarjonnan
testaus
Miten helposti metsästä löytyy kanahaukalla
soveltuva pesäpaikka? Asiaa testattiin kymmenessä metsäkohteessa. Metsiköiksi
valittiin silmämääräisesti kanahaukalle soveltuvat metsiköt. Lisäkriteereiksi
määritettiin tärkeimmät ympäristömuuttujat mittausparametreista D,E ja G.
Parametrinkriteerin katsottiin täyttyvän, mikäli todettu arvo asettui väliin
mitattu keskiarvo +-keskihajonta.
Testiin hyväksytystä metsiköstä valittiin
silmämääräisesti paras hehtaari. Valitun hehtaarin kulmapisteet otettiin
pesäpisteiksi. Viides pesäpiste mitattiin valitun hehtaarin keskipisteeseen. Jokaisesta
viidestä pisteestä mitattiin neljä apupistettä pääilmansuuntiin. Näihin 25
pisteeseen muodostettiin 0.5ha koeala, josta tarkistettiin jokaisen puun
soveltuvuus kanahaukan pesäpuuksi. Kriteereiksi määrättiin tärkeimmät kriteerit
mittausparametreista B ja C, mikäli todettu arvo asettui väliin mitattu
keskiarvo +-keskihajonta. Arviointi suoritettiin silmämääräisesti. Mikäli
yksikin pesintään soveltuva puu löytyi joltakin 25 koealasta, metsikön tulos
oli positiivinen.
Yhdeksässä metsikössä kymmenestä löydettiin
ainakin yksi kanahaukan pesäpaikaksi soveltuva puu. Näin pesäpuun löytämistä ei
voitu katsoa pesintää rajoittavaksi tekijäksi, mikäli kanahaukkametsikkö
ylipäänsä pesäreviiriltä löytyy.
Yhteenvetoa
Kanahaukan pesäpaikkakuvauksia on tehnyt mm. Penteriani Italiassa (Penteriani, 1997). Haastavana
tavoitteena hänellä oli etsiä pesämetsän kasvillisuusrakenteesta pesäpaikan
valintaa selittäviä muuttujia mm. suojelua silmällä pitäen. Mitatut muuttujat
olivat samantyyppisiä kuin omassa tutkimuksessani. Tulokset olivat melko
yhteneväisiä tämän tutkimuksen kanssa. Tosin sijainti Apenniinien vuoriston
pyökkimetsissä varmasti aiheuttaa eroja satakuntalaiseen metsämiljööseen
verrattaessa.
Pesimistiheys Apenniineilla oli 5 paria/100km2. Pesät olivat melko keskellä
metsikköä, eivät reunapuissa. Pesän etäisyys maasta oli 17.4m. Pesä sijaitsi
melko keskellä latvusta ja selvästi puun puolivälin yläpuolella (69%
pituudesta).
Satakunnassa pesät olivat melko tarkkaan puun puolivälissä, vähän
tuoreiden oksien alkamiskohdan yläpuolella. Pesäpuut olivat selvästi pidempiä
ja rinnankorkeusläpimitaltaan paksumpia kuin verrokkipuut.
Kanahaukan pesäpaikan valintaa on tutkittu myös Norjassa (Andersen, 2008). Tutkimus oli sikäli
poikkeava, että tutkitut reviirit sijaitsivat matalahkossa koivumetsässä
Pohjois-Norjassa. Pohjoisessa koivumetsässäkin kanahaukat näyttivät valitsevan
pesäpuuksi tukevimpia puita melko tiheistä metsiköistä, paikoista joissa
pensaskasvillisuus oli vähäistä.
Londi on tutkinut kanahaukan pesäpaikkojen ympäristömuuttujia Sardiniassa
(Londi, 2013).
Kanahaukka pesii Pohjois-Satakunnassa vanhoissa kuusimetsissä. Vaikka pesäpaikkavaatimukset
ovat melko väljät, nuorista taimistoista pesiä ei ole löytynyt. Ei myöskään
hakkuuaukoilta tai siemenpuuasentoon jätetyistä metsistä. Pesä voi
poikkeustapauksessa löytyä maasta. Tuskin kuitenkaan koskaan pöntöstä. Kanahaukka
voi käyttää pesäpuunaan eri puulajeja, mutta muut pesäpuulajit kuin kuuset
esiintyvät lähes poikkeuksetta vanhan kuusimetsän sekapuuna.
Pesä sijaitsee puun puolivälissä, hieman ylöspäin tuoreiden oksien
alkamiskohdasta. Oksat ovat tässä pisteessä kaikkein pisimpiä, paksumpia ja
vaakasuoria. Pesältä kanahaukka pystyy heittäytymään alaspäin vapaaseen
lentotilaan. Samoin pesälle kanahaukka palaa lentotunnelista alhaalta ylöspäin.
Vapaa lentotunneli edellyttää, että metsäpohjan taimettuminen on vähäistä. Tämä
taas vaatii että latvuskerroksen peittävyys on tarpeeksi korkea estämään valon
pääsyn pohjakerrokseen ja pitämään näin taimettumisen kurissa.
Tärkeintä on vanha metsä, ei itse pesäpaikka. Koska kanahaukka on
selväpiirteinen reviirilintu, metsä pitäisi löytyä jokaiselta ydinreviiriltä.
Pesämetsä pitäisi olla vähintään muutaman hehtaarin suuruinen. Hehtaarikin
riittää, mikäli metsikkö sopivasti nivoutuu laajempaan metsäkokonaisuuteen.
Pesämetsän pinta-ala jakaantui tässä tutkimuksessa yhtenevästi aikaisemman selvitykseni
kanssa (Niemi, Haukkamettas, 2001).
Usein esitetään, että kyllä kanahaukka pesii huonommassakin metsässä, ellei muuta ole tarjolla. Väitteelle ei löydy perusteita. Pikemminkin näyttää siltä, että vaikka pesimiskykyinen kanahaukkapari asustaa paikalla ja ravintoa on tarjolla, pari jättää pesimättä, mikäli mitat täyttävää pesämetsikköä ei ydinreviiriltä löydy.
Kanahaukka ei voi siirtää määrättömästi pesäänsä, koska silloin ajaudutaan toiselle reviirille. Jos sanotaan että kanahaukka on pesinyt tietyssä metsässä vuosikymmeniä, se ei todista, että minään vuonna pesimässä olisi ollut sama pari. Jos sanotaan: "Metsänhakkuiden takia kanahaukka siirtyi pesimään 3 kilometrin päähän".Jää epäselväksi, siirtyikö kanahaukka pesimään toiselle reviirille, vai pesikö toisella reviirillä eri linnut. Joka tapauksessa kyse ei ollut samasta reviiristä.
Suurin kanahaukkatiheyttä selittävä tekijä on varmasti sopivan pesämetsän
löytyminen ydinreviiriltä. Ravinto- ja säätilat selittävät vain vuosittaista
vaihtelua. Olemassa oleva pesä kertoo kanahaukalle metsän turvallisuudesta ja
laadukkuudesta, vaikka sopivat oksat uudelle pesälle löytyisikin.
Pesäalustoilla voidaan lisätä pesimismenestystä, -tiheyttä ja pesämetsän
houkuttelevuutta.
”Ei epäilystäkään,
kumpaa rakastan:
Etsiä, vai löytää perille.
Se mitä tiedä en, on aina suurinta
Jää väliin rivien tää taipale”
(Kuustonen)
Lähdeluettelo
Andersen,
E. F. (2008). Nest site selection by northern goshawk (Accipiter
gentilis) in northern coastal birch forests. Tromssa: Tromso faculty of Science, Department of Biology.
Kruger, O.
(2002). Interactions between Common Buzzard (Buteo buteo) and Goshawk. OIKOS
96, 441-452.
Kruger, O.
(2005). Age at first breeding and fitness in Goshawk. Journal of Animal
Ecology 74, 266-273.
Kuustonen, M. (ei
pvm). Ainoani.
Londi, G. (2013).
Effects of landscape-scale factors on Goshawk distribution in Sardinia. Avocetta 37, 21-26.
Niemi, T. (15. 03 2001). Haukkamettas.
Noudettu osoitteesta Järripeipot kanahaukkareviireillä, maaliskuu 1998 :
http://haukkamettas.blogspot.fi/2011/05/jarripeipot-kanahaukkareviireilla.html
Niemi, T. (21. 05 2011). Haukkamettas.
Noudettu osoitteesta Kanalinnutko vai kanahaukat häviävät?:
http://haukkamettas.blogspot.fi/2011/05/kanalinnutko-vai-kanahaukat-haviavat.html
Niemi, T. (03. 05 2013). Haukkamettas_1.
Noudettu osoitteesta Kanahaukka ja pyy. Peto-saalis-suhteen dynamiikka:
http://haukkamettas.blogspot.fi/2013/06/kanahaukka-ja-pyy-peto-saalis-suhteen.html
Niemi, T. (11. 05 2013). Haukkamettas_2.
Noudettu osoitteesta Järripeippohavainnot keväällä 2013:
http://haukkamettas.blogspot.fi/2013/05/jarripeippohavainnot-kevaalla-2013.html
Niemi, T. (15. 06 2013). Haukkamettas_3.
Noudettu osoitteesta Mikä on kanahaukkakannan todellinen tiheys?:
http://haukkamettas.blogspot.fi/2013/06/mika-on-kanahaukkakannan-todellinen.html
Niemi, T. (09. 15 2013). Haukkamettas_4.
Noudettu osoitteesta Kanahaukan pesimätiheyden määrittäminen:
http://haukkamettas.blogspot.fi/2013/10/kanahaukan-pesimatiheyden-maarittaminen.html
Niemi, T. (10. 10 2014). Haukkamettas.
Noudettu osoitteesta Kanahaukan pesäreviirien koko, yksi selittämättömistä
luonnonvakioista? :
http://haukkamettas.blogspot.fi/2014/10/kanahaukan-pesareviirien-koko-yksi.html
Niemi, T. (30. 08 2015). Haukkamettas_1.
Noudettu osoitteesta Kanahaukan aggressiivisesta käyttäytymisestä:
http://haukkamettas.blogspot.fi/2015/08/kanahaukan-aggressiivisesta.html
Niemi, T. (25. 10 2015). Haukkamettas_2.
Noudettu osoitteesta Kanahaukan pesintäaktiivisuuden alueellinen vaihtelu :
http://haukkamettas.blogspot.fi/2015/10/pesintaaktiivisuuden-alueellinen.html
Niemi, T. (30. 10 2015). Haukkamettas_3.
Noudettu osoitteesta Pesäalustat parantavat kanahaukan pesintämenestystä :
http://haukkamettas.blogspot.fi/2015/10/pesaalustat-parantavat-kanahaukan.html
Penteriani, V.
(1997). Breeding density and nest site selection of Goshawk,Bird Study 44,
136-145.
Penteriani, V.
(2013). Hunting behaviour and breeding performance of northern goshawks in
relation to resource availability,sex, age and morphology.